tiistai 11. joulukuuta 2012

Tapaustutkimus: Kapitalismi syö lapsensa


Alkuun lienee syytä huomauttaa: tässä yhteydessä käyttämäni sana kapitalismi ei viittaa ainoastaan kyseiseen talousjärjestelmään. Käytän sitä pikemminkin hyvin yleiseen nykyiseen tyyliin, jossa kapitalismilla tarkoitetaan pikemminkin euroamerikkalaisen kulttuuripiirin negatiivisiksi koettuja piirteitä. Käytän myös tässä tekstissä termejä alakulttuuri ja vastakulttuuri pitkälti samoissa yhteyksissä vaivautumatta tässä yhteydessä tekemään varsinaista eroa näiden kahden välille, vaikka sellainen toki on olemassa.

Aiempina maailmanaikoina, esimerkiksi keskiaikana tunnettuina vuosisatoina, niin kutsuttu länsimainen kulttuuri oli ulkoisilta puitteiltaan huomattavasti yhtenäisempää kuin nykyisin. Alakulttuureiksi kutsutun ilmiön historiallisesta syntymästä voidaan helposti olla montaa mieltä, enkä puutu siihen sen suuremmin, mainitsen vain, että alakulttuurit ovat vahvasti 1900-2000-lukujen ilmiö. Väitän myös että vaikkapa 1950-luvulla pääkallo vaatteita koristamassa olisi aiheuttanut huomattavasti voimakkaampaa paheksuntaa kuin nykyisin.

Punkhan siis syntyi alakulttuurina 1970-luvulla ja yhdistetään nimenomaan kapitalismin ja keskiluokkaiseksi koetun, kulutukseen itsensä identifioivat kulttuurin vastustamiseen. Sittemin on sanottu punkin kuolleen. Nykyisinkin kuitenkin silloin tällöin näkee niittejä täynnä olevan nahkatakin jossa lukee "Punk's not dead". Ei se olekaan kuollut, se meni niin sanotusti maitokauppoihin. Kuten metallikin meni nykypäivän Suomessa. Kun keskiluokkaa ja kapitalismia vastustava ideologia menettää sen momentin, joka sillä alussa oli, se muuttuu itsessään keskiluokkaiseksi. Äkkiä sen saman kapitalismin edustajat myyvät siellä Hennes & Mauritzilla paitoja joissa iso a-kirjain pyrkii tarkoittamaan anarkismia. Kapitalismi näkee vasta- ja alakulttuureissa myyntimahdollisuuksia ja tarttuu toki toimeen. Samalla kyseisten kulttuurien edustajat itse tulevat vanhemmiksi, saavat lapsia, väsyvät riehumiseen ja niin edelleen. Täydentävän ja mikrotasolla paremmin toimivan esimerkin saa helposti vaikka lumi- ja rullalautailusta, joka syntyi melko ideologisena alakulttuurina ja on nykyisin varsin yleistä, keskiluokkaista ja myytävää sekä myyvää.
 


Tällaisia paitoja lapsille(si) nykyään myydään!

 
Yllä kuvaillulla tavalla kapitalismi nielee synnyttämiään lapsia. Tai ehkä lapsilla on vain vaikea teini-ikä. Siitä selvittyään ne palaavat takaisin isiensä ja äitiensä maailmaan. Näinhän usein koetaan käyvän: lapsi kapinoi ylilyödyn voimakkaasti vanhempiensa arvomaailmaa vastaan, mutta mahdollisesti palaa siihen maailmaan aikuistuttuaan. Nyt punk, metal, lautailu ja monet muut ovat palanneet takaisin siihen arvomaailmaan mistä lähtivät. Tietenkin löytyy poikkeuksia ja monet varmasti pitävätkin vastakulttuurin arvoista kiinni. Muinoin heittokeihäitä valmistettiin siten, että osuessaan johonkin ne vääntyivät käyttökelvottomiksi eikä niitä voinut heittää takaisin. Ehkä vastakulttuureihin pitäisi koodata sisään jotain tällaisia mekaniikoita, jotka estäisivät niiden käytön keskiluokan kulutuksellisessa innossa.

Tavallaan tällainenkin vastakulttuuri on olemassa. Tosin siitäkin voi aina olla montaa mieltä. Kysymys on siis luomu- ja lähiruokaintoilusta, joka tuntuu levinneen viime aikoina melko laajalle. Kauppoihin on ainakin ilmestynyt useita luomutuotteita viime vuosina. Sinänsä tähän eko- ja luomuajatteluun liittyy vastakulttuuri, nimenomaan kapitalismin vastainen kulttuuri. Sen vastakulttuurin ytimessä on ajatus siitä, että ruokaa ei pitäisi prosessoida liikaa ja sen pitäisi tulla läheltä. Tätä perustellaan sekä terveellisyydellä että ekologisuudella. Nyt kapitalismi pyrkii ottamaan sitä kulttuuria itseensä kuten yllä väitin punkilla ja muille käyneen. Keihäs vain on vääntynyt. Luomuajattelullehan on nimenomaan hyödyllistä, että kapitalismi tarttuu siihen: silloin luomua on saatavilla kaikkialta ja 'tietoisuus kasvaa'.

Vastakulttuuri, joka puolestaan on (toivottavasti) immuuni kapitalismin kaikennielevälle kidalle on väkivaltainen nihilismi ja tuhon kaipuu. Oikean nihilismin mielekkyydestä tietysti voi taas olla melko montaa mieltä, tai ainakin kahta. Joka tapauksessa kun markettien kirjahyllyiltä alkaa löytyä itsehoito-oppaita otsikoilla “Täydellisen tuhon filosofia”, “Kuinka vihata kaikkea” ja “Tee elämästäsi mustempaa” on viimein aika kääntää kylkeä ja luopua toivosta.
 




keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Entrooppinen esitys ihmiskunnan historiasta

Tavanomainen, eurooppalaisamerikkalaisen kulttuuripiirin esittämä maailmanhistoria etenee melko pitkälti näin:
-Alkuräjähdys, universumin ja maapallon muodostuminen
-Alkueläimet, evoluution hidas kulku, lopulta kädellisten ja sitten ihmisten syntymä
-Neoliittinen vallankumous, maanviljelyksen synty, Kaksoisvirtain maan; Kiinan; Egyptin ja Intian kulttuurit
-Antiikki, Kreikan demokratia ja sivistys, Persian imperiumi, Rooman imperiumi, kristinuskon synty
-Keskiaika, islamin synty ja nousu, islamilainen (mutta kreikkalaisilta peritty) sivistys
-Renessanssi, valistuksen aika, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset, nykyaikaisen demokratian synty
-Teollinen vallankumous, osmanien imperiumin romahdus, I maailmansota, II maailmansota, atomiaika, tietokoneaika, internet, nykyaika

Yllä oleva on toki vain kymmenen rivin ja 68 sanan tiivistelmä muutamasta miljardista vuodesta. Monet versiot painottavat eri osa-alueita eri tavoin ja jotkut jopa keskittyvät enemmän esimerkiksi Kiinan tai Intian kulttuureihin. Yllä oleva myös keskittyy vahvasti viimeisiin vuosituhansiin ja myös melko vahvasti tietyn kulttuuripiirin alueeseen. Tälle tekstille on kuitenkin olennaisinta se, että se keskittyy järjestyksen nousuun kaaoksesta ja kehitykseen. Se esittää maailmanhistorian ja evoluution luonnollisena prosessina, jossa järjestyksen taso nousee koko ajan ja kehittyy toinen toistaan järjestäytyneempiä ja kehittyneempiä systeemejä ja yhteiskuntia. Aiemmat kulttuurit, joita nimitettäköön nyt primitiivisiksi, nähdään epäjärjestäytyneinä ja kaaottisina verrattuna nykyiseen.

Tähän väliin manaan termodynamiikan lain nro. 3, tai oikeammin termodynamiikan toinen pääsääntö (virallisen numeroinnin hassuus johtuu siitä, että on olemassa myös termodynamiikan nollas pääsääntö). Toinen pääsääntö sanoo seuraavaa: eristetyn systeemin prosessi etenee kohti suurinta todennäköisyyttä eli suuntaan, jossa entropia kasvaa. Entropia tarkoittaa lyhykäisesti epäjärjestystä. Eli selkeämmin sanottuna: jos systeemiin ei vaikuta mikään ulkopuolinen tekijä, se pitkällä aikavälillä etenee aina kohti epäjärjestystä. Järjestys voi kasvaa hetkellisesti, mutta se menee ohi ja epäjärjestys jää voitolle. Yleinen esimerkki tästä on siivoaminen: jos huoneeseen ei vaikuta ulkopuolinen voima (siivous) sen epäjärjestys kasvaa jatkuvasti.


Nyt vertaan uudelleen primitiivistä yhteiskuntaa nykyiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi otan vaikkapa noin vuoden 500 eaa. kreikkalaisen kaupunkivaltion, poliksen, ja nykypäivän Suomen. Vertauksen pohjaksi yhteiskunnan järjestäytyneisyys ja molemmista yhteiskunnista käytän yksikertaista ideaalimallia puuttumatta suuremmin yksityiskohtiin. Suomessa on (ainakin jossain määrin) yhteiskuntaluokkia, joiden mukaan ihmiset järjestäytyvät. On keskiluokka, alempi keskiluokka, yläluokka, syrjäytyneet ja niin edespäin. Poliksessa puolestaan on orjia, vapaita miehiä ja tietysti naisia, jotka saattavat olla orjien yläpuolella mutta eivät kuitenkaan voi olla miesten tasolla. Suomessa jokainen tekee työnsä, maksaa veronsa, osallistuu demokraattisiin päätöksiin ja on ikään kuin suuren koneen yksi ratas. Poliksessa myös ihmiset toimivat omalla osallaan koneen rattaina, ei loppujen lopuksi niin eri tavalla kuin Suomessa. Molempien yhteiskuntien voisi väittää olevan hyvin järjestäytyneitä. Sotken vielä nopeasti metsästäjä- keräilijäkulttuurin heimoyhteiskuntaa. Myös siinä yhteiskunnan osaset toimivat omalla osallaan, asiat hoituvat ja kaikilla on ruokaa. Luonnollisesti jokaisessa edellä esitellyssä yhteiskunnassa on myös epäkohtansa, sokeat pisteensä ja poikkeamansa, jotka eivät sovi edellä esiteltyyn vertaukseen.

Mitä tekemistä termodynamiikalla on kaiken tämän kanssa? Astun nyt hetkeksi materialistisen ajattelun maailmaan, jossa termodynamiikan lakien kaltaisilla tekijöillä voidaan selittää Kaikki. Kuten esimerkiksi ihmisen historia termodynamiikan toisen pääsäännön kautta. Ihmiskunta on suljettu systeemi, joten sen entropia voi vain lisääntyä. Ihmiseen ei vaikuta siis mikään ulkopuolinen tekijä, sellainen, joka laskettaisiin kulttuurisella tasolla tekijäksi. Ajatelkaa nykyinen suomalainen kulttuuri ja tarkemmin sanottuna vaikkapa kerrostaloasuminen kirjahyllynä ja sen järjestäminen siivoamisena (vaikka aiemmin käytinkin siivoamista ulkopuolisen voiman esimerkkinä, niin nyt se toimii tässä vain yhteiskunnan sisäisen järjestyksen esimerkkinä ettei olisi liian selkeää). Kerrostaloasuminen kulttuurisen yhtenäisyyden kannalta on kuin laittaisi siivotessaan kolme satunnaista esinettä kirjahyllyyn vierekkäin. Kun kirjahyllyyn joutuvat kirja, vasara ja jakkara, ei synny järjestystä, vaan entropia lisääntyy. Sama asia on havainnollistettavissa muillakin tavoilla: vaikkapa rikollisuuden tai päätösten teon kautta. Rikollisuus voidaan nähdä yhteiskunnasta poikkeamisena, eli epäjärjestyksenä, ja kehittyneissä yhteiskunnissa tarvitaan erillisiä kontrollitoimia tälle. Päätösten teko, eli varsinainen järjestäytynyt toiminta, myös muuttuu ilmiselvästi sitä vaikeammaksi, mitä kehittyneempi yhteiskunta on.

Mihin tämä johtaa? Entropian lisääntymisen maailmankaikkeudessa on ajateltu johtavan universumin lämpökuolemaan. Samalla tavoin entropian lisääntyminen yhteiskunnassa voi ajaa yhteiskunnan lämpökuolemaan, eli kaiken toiminnan pysähtymiseen. Kun universumin entropia kasvaa jatkuvasti se johtaa siihen, että lämpöerot tasoittuvat ja vapaata energiaa ei enää pian ole, universumi ei kykene työhön (työhön fysikaalisena suureena), eikä informaatiota enää siirry. Yhteiskunnassa tämä voi tapahtua seuraavalla tavalla: entropian kasvaessa jokainen ihminen eristäytyy omaksi itsekseen, pois muiden vaikutuksesta ja kaikki ihmisten väliset erot tasoittuvat, ainakin mitä tulee yhteiskuntaan. Kun jokainen ihminen on lopulta yksinäinen hiukkanen tyhjyydessä, ei kenelläkään ole mitään vaikutusta toisiin ja kaikki toiminta lakkaa. Informaatiota ei enää siirry.

Eli lopputulos:


tiistai 16. lokakuuta 2012

Haja-ajatuksia tietoisuudesta

Mitä tietoisuus on? Wikipedia antaa vastaukseksi seuraavaa:
"Tietoisuus tarkoittaa joko yksilön kullakin hetkellä kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuutta tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään.
Tietoisuuteen kuuluu sellaisia ominaisuuksia kuin subjektiivisuus, itsetajunta, aistivuus, äly sekä kyky hahmottaa itsen ja ympäristön välisiä suhteita. Tietoisuus edellyttää muun muassa havannoitsijan kykyä tunnistaa olioita."

Tietoisuus on pitkälti liitetty ihmiskunnan ominaisuudeksi ja itsestään selväksi sellaiseksi. Aiemmin muita eläimiä ei ole pidetty tietoisina, mutta nykyisin joitain muitakin eläinlajeja pidetään tietoisina. Tietoisuuden määrittely ei ole loppujen lopuksi alkuunkaan selkeä asia, josta kertovat useat erilaiset tietoisuuskokeetkin joita on kehitelty, mm. Turingin testi, Gordon Gallupin peilitesti ja monet muut. Tietoisuus ei siis ole vain ihmisten ominaisuus, eikä mikään selkeästi mitattava osa olentoa. Silti se kiistatta on olemassaoleva tekijä, joka erottaa ihmisiä toisista eläimistä. Itsekin olen useaan kertaan ottanut osaa keskusteluihin tai väittelyihin joissa ruoditaan eläinten tietoisuutta. Joskus puolileikilläni mainitsin kyvyn kirjoittaa eksistentiaalista runoutta tietoisuuden mittariksi.

Apinat ja monet muutkin eläimet kykenevät läpäisemään Gallupin kehittämän peilitestin, jossa tarkastellaan sitä, tunnistaako olento itsensä peilistä. Ihmisvauvahan ei tähän pysty, siis ei osaa tunnistaa itseään olentona. Sinänsä apinoiden ja vauvojen vertaaminen tässä suhteessa on mielenkiintoista, koska ihmiskunnan lait ja moraalikoodit perustuvat pitkälti sille olettamukselle, että ihmiset ovat jollain tasolla eläintä arvokkaampia. Itse ajattelisin tämän perustuvan juuri tietoisuudelle. Ainakin silloin kun puhutaan älyllisestä moraalista, jossa valintoja ja arvoja pyritään perustelemaan eikä vain pidetä niitä tosina itsessään. Mikäli olentojen arvoja haluaa laittaa järjestykseen, tämä johtaisi nopeasti siihen, että monet apinalajit ja pullonokkadelfiinit (ehkä jotkut muutkin eläinlajit, muistin arviolta vain nuo) olisivat arvoltaan korkeammalla kuin nuoret ihmisvauvat. Voisi tietysti väittää, että ihmisvauvasta kasvaa jotain arvokkaampaa mutta perusteluna arvottamiselle se ei mielestäni toimi, sillä ihmisvauvasta voi kasvaa vaikka mitä. Samoin kuin on ainakin teoriassa mahdotonta tietää, mitä apinat tai pullonokkadelfiinit voivat yhtäkkiä keksiä.

Antropologi Bronislaw Malinowski kuvasi kattavasti Trobriand-saarten asukkaiden elämää kuuluisassa kirjassaan Argonauts of the Western Pacific. Siitä nousi eräs yksityiskohta mieleeni tämän tekstin suhteen. Kirjassa kuvattiin saarelaisten tapaa hahmottaa omistamista ja kerrottiin, että heillä ei ole sanaa sellaiselle omistamiselle kuin meillä. Omistaminen hahmottui heille  täysin eri tavalla kuin meille, eikä esimerkiksi yksi henkilö voinut koskaan omistaa kanoottia. Tämä on mielestäni tietoisuuden kysymyksen kannalta olennaista, sillä tietoisuus toimii myös maailmaa muuttavana ja muokkaavana voimana. Oliko Trobriand-saarilla omistamista sillä tavalla kuin me sen ymmärrämme ollenkaan olemassa? Sama pätee toki moniin muihinkin teoreettisempiin käsitteisiin, mutta tärkeää on hahmottaa se, että mitä tulee trobriandilaisten ja meidän eroihin, kysymys ei ole vain teoreettiinen. Tietoisuutemme on todella tehnyt maailmasta jonkinlaisen. Minä kirjoitan tätä omalla tietokoneellani, mutta trobriandilaisilla ei voinut olla omia kanootteja, koska heidän tietoisuudessaan omistamista ei ollut.

Käännän samaa ajatusta hieman toiselle kannalle. Tietoisuus muokkaa maailmaa kielen kautta ja se kuka saa määrittää kieltä, saa muokata maailmaa. Esimerkiksi voisin nostaa vaikkapa värit. Jos joku väri on limetinvihreä, niin minkä värinen se on ihmiselle joka ei koskaan ole nähnyt limettiä ja ei kenties edes tiedä, mikä limetti on? Kenellä on oikeus päättää jonkun vihreän sävyn nimi?

Vielä tietoisuuden vaikutuksesta todellisuuteen jatkaen: trobriandilla taikuutta on, tai ainakin oli, olemassa. Saarten asukkaiden mielissä eli tietoisuudessa taikuus koettiin olemassa olevana ja todellisuuteen vaikuttavana voimana. Se vaikutti voimakkaasti heidän sosiaaliseen maailmaansa ja sillä nähtiin myös olevan fyysisiä vaikutuksia. Tietoisuus voi vaikuttaa myös ihmisen fyysiseen todellisuuteen, kuten useissa tutkimuksissa on nykyisin havaittu. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa niin sanotut lumelääkkeet. Lumelääkkeiden, eli lääkkeiden tehokkuutta mittaavissa kokeissa kontrolliryhmille jaettavien kalkkikapseleiden tai muiden vastaavien, tehokkuus ihmisruumiiseen on kiistaton lääketieteellinen tosiseikka. Eli jos ihmiselle annetaan kapseli, jolla ei tosiasiassa pitäisi olla mitään vaikutusta mutta sanotaan, että se on vaikkapa särkylääke, se voi kuitenkin vaikuttaa ihmisen kivun tuntemukseen. Tässä tietoisuus vuotaa yli fyysisen maailman puolelle. Samalla tavoin on havaittu että vaikkapa taikuus voi vaikuttaa myös ihmisen kehoon.

Tietoisuus on siis monitahoinen ilmiö, jonka kuvaamiseen, mittaamiseen ja määrittelemiseen monien alojen asiantuntijat käyttävät nykyisinkin paljon aikaa ja energiaa. Se ei ole mitään, minkä voi yhdellä lauseella tai edes yhdessä blogitekstissä määritellä. Tietoisuus on yhtä aikaisesti meitä kaikkia suurempi ja meidän kaikkien kokoinen asia. "Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni?"

tiistai 9. lokakuuta 2012

Asiantuntijavalta


Henkilökohtaiset asiat tekivät minusta estyneen kirjoittamaan mitään järkevää noin yhdeksän kuukauden ajaksi. Pahoittelen.



Muistan lukeneeni edellisten eduskuntavaalien aikana, kuinka erään suomalaisen puolueen puolueohjelmaan kuului asiantuntijavallan pienentäminen (vai olisiko ollut peräti lakkauttaminen, en muista enää). Olen ajatellut tätä asiaa toistuvasti siitä lähtien. Eduskunnassa on nyt liikehtinyt ainakin sahuri ja hiihtäjä. Nämä ovat siis vain eniten esillä olleita esimerkkejä, varmasti siellä on monia muitakin, nämä kaksi ovat vain syystä jos toisestakin jääneet voimakkaiten itselleni mieleen. Siis sahuri ja hiihtäjä. Sahurin seikkailuista tuli sittemmin maankuuluja, mutta mietityttää se, miksi hänet sinne alunperin äänestettiin. Ehkä se liittyy juuri tähän asiantuntijavalta-asiaan. Ajateltiin kenties jotain tämän kaltaista: "asiantuntijat vain viisastelevat turhalla sivistyksellä ja käyvät oopperassa, pannaan kansanmies johtoon niin se ajattelee kansaa ja ajaa sen etuja".

Tällainen ajattelu tuntuu olevan nouseva trendi. Sinänsä se on aivan ymmärrettävää: joku ruotsia ja munkkilatinaa äidinkielinään puhuva ja rikkaana syntynyt tiede-mies ei välttämättä kosketa Pohjois-Karjalalaista putkimiestä juurikaan. Se pitää kuitenkin sisällään ongelman. Ilman häkellyttävää älykkyyttä, ihmisen on nykyisin lähes mahdotonta olla asiantuntija tai edes sivistynyt useilla aloilla. Nykypäivänä tiedon ja tietona pidetyn määrä on niin valtava, että yksi ihminen ei mitenkään voi omaksua siitä niin merkittäviä määriä, että hän pystyisi esimerkiksi toimimaan 199 muun ihmisen kanssa tehokkaasti kansan päättävänä elimenä. Siksi meillä on asiantuntijoita, jotka antavat lausuntojaan asioihin, joita he tuntevat.

Asiantuntijavaltaa tunnutaan kuitenkin vastustavan yhä kiihkeämmin. Keskustelupalstat ovat täynnä kommentteja, joissa lehdistöön lausuntoja antaneiden asiantuntijoiden asiantuntijuutta epäillään ja heitä mollataan. Jos erehdyt jossain internet-keskustelussa antamaan ymmärtää, että olet kyseessä olevan alan asiantuntija, löytyy heti kymmenen ihmistä jotka tietävät sinua paremmin. Tai sitten sinulle vittuillaan. Kyseinen ilmiö pätee erityisesti yhteiskunnallisiin ja kulttuuriisiin aloihin. Harva meistä alkaa kertoa edes nimettömänä keskustelupalstalla tietävänsä asiantuntijoita paremmin mistä epäillyssä Higgsin hiukkasessa on kysymys.

Tästä päästäänkin kätevästi eteenpäin, eli siihen, että pohjimmiltaan kysymys tuntuu olevan vahvasti kulttuuri- ja yhteiskunta-alojen aliarvostuksesta. Itse (toivottavasti) kulttuurialan tulevana asiantuntijana koen tämän aliarvostuksen vakavana ongelmana nykyisessä yhteiskunnassamme. En vain henkilökohtaisella tasolla, vaan myös varsinaisena yhteiskunnallisena ongelmana. Yhteiskunnan toimivuus ei nimittäin ole sen enempää satunnainen tekijä kuin hiukkaskiihdyttimenkään toimivuus. Siis siinä mielessä, että molemmat tarvitsevat asiantuntijoita toimiakseen. Yhteiskunnassa tarvitaan kulttuurista, lainopillista, historiallista, sosiologista yms. asiantuntijuutta, että tällainen pieni kuuden miljoonan ihmisen yhteiskunta saadaan edes niinkin toimivaksi kuin se on nyt. Se ei toimi sahurien mutu-tuntumalla muodostetuilla mielipiteillä, vaan tutkimuksilla, niin laadullisilla kuin määrällisilläkin, joita tekevät niihin koulutetut henkilöt. Näiden tutkimusten ja näiden asiantuntijoiden lausuntojen mukaan jotkut henkilöt, joiden mielestäni tulisi olla koulutettu jollain yhteiskunnan johtamista edistävällä tavalla, sitten voisivat ihanteellisessa yhteiskunnassa päättää meitä kaikkia koskettavista asioista. Punnittuaan tietenkin kaikkia vaihtoehtoja ja kaikkia asiantuntijalausuntoja huolella.


Kirjoituksen tarkoitus ei ole halveksua sahuria tai mitään muutakaan ammattia (no ehkä vähän hiihtäjää). Jokainen työ on yhtä tärkeä ja mielestäni kaikesta työstä pitäisi saada saman verran palkkaa, tai ainakin palkkaerojen tulisi olla huomattavasti pienemmät.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Vaaliblogi



Esipuhe:
Presidenttiehdokkaiden esittelyni sisältää asiattomuuksia, ohutta pintaraapinaa ja tietämättömyyttä poliittisesta kentästämme. Politiikan pitäisi mielestäni nykyisessä, länsimaisessa demokraattisessa valtiossa olla selkeää ja ymmärrettävissä ilman varsinaista panostamista asiaan. Sitä en kuitenkaan koe sen olevan, sillä vaikka pidän itseäni kohtuullisen yleissivistyneenä ihmisenä, tunnen Suomen poliittisen kentän melkoisen huonosti. Ehdokkaat tuovat itseään enemmän esille naurettavassa populismissa kuin muuten. En tiedä kuinka se sitten pitäisi järjestää. En minä siellä ehdokkaana ole, kysykää joltain muulta.

Voi myöskin jättää äänestämättä. Joku aina heittää, että pitää äänestää jos haluaa kritisoida järjestelmää. Ei kelpaa, huono argumentti. Vai pitääkö mennä polttamaan kirjoja sekä kaasuttamaan juutalaisia että saa kritisoida natseja? Äänestämättä jättäminen on oikeastaan loistava vaihtoehto. Tietyssä mielessä äänestämiseen osallistuminen legitimoi sen vallan, jota äänestetyt päättäjät käyttävät. Äänestämättä jättämisellä voi ainakin ideologisesti kieltäytyä osallistumasta järjestelmään. Tietysti tässä nyt on oletus, että kokee järjestelmän huonoksi. Ja minä ainakin koen. Vaikka se voittaakin monia tarjolla olevista vaihtoehdoista niin eivät asiat silti tunnu hyvin olevan (vrt. ilmastonmuutos, lisääntyvä syrjäytyminen, yms.). Täytyy tietysti pohtia sitä, kuinka kyyninen on järjestelmän suhteen: voiko sitä muuttaa äänestämällä ja omalla toiminnallaan. Aina voi, mutta riittääkö se? Vai onko riittävä muutos tehtävä jollain muulla tavalla? Ja millä muulla, kivääreillä? Kiväärien käytöstä harvoin seuraa hyviä asioita.

Sauli Niinistö:
Ha-ha-haa, Sheikki Sauli Hassan
Ha-ha-haa, käänsi kansan kassan
Ja kaupan päälle päästään sotimaan jenkkien ja muiden hauskoja sotia jossain jossa luolassa joku paha ja ilkeä wahhabiitti vihaa meidän vapauttamme ja kulttuuriamme.

Oikeastaan pidän Sauli Niinistöä ja sitä, mitä hän edustaa pahimpana politiikan muotona. Maltillinen oikeisto on omalla tavallaan jopa vahingollisempaa kuin ääripään sekkunsa. Lähinnä siksi, että ääripäisen porukan mahdollisuus todelliseen valtaan on (onneksi) huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi Kokoomuksen. Kokoomuksessa ei vaan oikeasti olla kiinnostuneita mistään muusta kuin siitä, että rikkaat pysyy rikkaina. En usko, että edes Kokoomuksen tyypit ovat niin perseestä, että haluavat erityisesti pitää köyhiä olemassa, mutta rikkaiden jatkuva rikastuminen johtaa siihen että joku köyhtyy. Tämä on mielestäni todella suuri uhka nykyisen kaltaiselle yhteiskunnalle, sillä  kuten kaikki varmaan ymmärtävätkin tuloerojen kasvaminen johtaa sosiaalisiin ongelmiin. Suurin ihme on se, että tätä samaa on jatkunut ainakin neoliittisesta vallankumouksesta saakka, eikä osa porukasta vieläkään tajua.

Timo Soini:
Kirottu populistisammakko rytmiryhmineen. Soini on iso vika järjestelmässä. Valehtelee valtamedioissa, tunnustaa sen olleen jekku ja sitten ollaan vielä, että olipas se Timppa nokkela kun vähän heitti taideläppää. Tämän piti olla yhteiskunta, jossa kansa äänestää sopivimpia tyyppejä eikä nokkelampia venkoilijoita. Mies myös vastustaa aborttia. Varmaan kannattaa myös avionrikkojien kivittämistä ja muuta oikeaoppista touhua. Joo joo, oli ala-arvoinen läppä. Tuollainen ajatus minulle kuitenkin aina tulee abortin vastustajista. Uskoo luomiskertomukseen ja muuta. Lisäksi herra on äänekkäästi kritisoinut ilmastonmuutoksesta huolehtimista. Esimerkiksi seuraavaa tavaraa tullut suusta ulos: Soini kommentoi ilmastonmuutokseen liittyen sitä, kuinka ennen meuhkattiin otsonikadosta, mutta nyt siitä ei puhu kukaan ja vertasi sitä ilmastonmuutokseen. Kuten kuka tahansa, jonka aika ei kulu kansalaisten puijaamiseen politiikassa, varmaan tietääkin, otsonikato selätettiin toiminnalla. Se ei mennyt itsestään ohi. Asiantuntijavalta on mennyt liian pitkälle oli myös yksi perussuomalaisten ajatuksista. Joo, Hakkarainen & Soini & Halla-aho -akseli voi varmaan ratkoa maailmantalouden, energiakriisin ja pari muuta pikkujuttua siinä. Sitten etenevät kivasti ratkaisemaan kvanttifysiikan salat, koska mihinkäs niitä asiantuntijoita nyt sitten muka tarvittaisiin.

Paavo Lipponen:
No ainakin Pate on sen verran iso mies, että jos tulee matsia esim. Putinin kanssa, niin tämä herra on minun valintani nykyisistä presidenttiehdokkaista. En tiedä tarvitseeko sanoa enää muuta, Paavoon oikeastaan pätee pitkälti samat argumentit kuin Niinistöönkin. Kokoomus-SDP-Keskusta: "ne on kaiki samaa jengii, tekee uraa sillä et hommat ei futaa" (lainaus suomalaiselta räp-albumilta Uuden ajan avaruususkonto). Ainoat asiat mitkä näitä tyyppejä kiinostaa on raha ja valta.

Sari Essayah:
Mitä vittua? Ei edes Räsästä, tuota kristikunnan vihollista (Räsänen on ainakin anekdootinomaisten havaintojen mukaan ollut vaikuttavana tekijänä kirkon jäsenkadossa), vaan joku helvetin kävelijä. Tässä parempia vaihtoehtoja:
AT-AT
Dreadnought
ED-209

Eva Biaudet:
Liberossa vietiin jo sanat suustani: Eva "en kiinnosta ketään" Bidee. Ei muuta kun hassu nimi. Kiusattiin varmaan koulussa ja nyt kiusataan netissäkin. Yhy-yhy.

Pekka Haavisto:
(Äänestin itse Haavistoa)
Se mieshän on HOMO! Ainiin, ei ole asiallista mainita sitä tässä, ei liity presidenttiehdokkuuteen. Vaan kun liittyy. Ihanteellisessa tilanteessa sitä ei tietysti mainittaisi, vaan ehdokkaiden homous ja heterous olisi merkityksetön seikka. Mutta osa ihmisistä, jotka voisivat äänestää Haavistoa, äänestävät jota kuta muuta juuri tämän homohomman takia. Monille taas Haaviston homous on ainakin osa siitä, miksi he äänestävät tätä miekkosta. Kyllähän se kutkuttaa itseänikin ajatella, että Haavisto ottaa linnan juhlissa puolisonsa kanssa Halla-ahoa ja kumppaneita vastaan. Uskon kuitenkin, että Haavisto voisi olla hyvä presidenttikin. Homous tässä yhteydessä on kyllä tuonut esiin taas sen, että homous on toiseutta. Vaikka se hyväksyttäisiinkin, niin se on silti toiseutta, vaihtoehtoa. Mielenkiintoinen seikka, mutta ei nyt tämän kirjoituksen aihe.

Paavo Arhinmäki:
Mellakka-Pate! Toinen omista vaihtoehdoistani, Paavo tuntuu oikean vasemmiston edustajalta. Hiukkasen kokematonhan tuo ehkä on presidentiksi, mutta ei se mitään, eihän kukaan muistakaan ehdokkaista ole ollut presidenttinä aiemmin. Paavo vaan kärsii vasemmistosyndroomasta, jossa oikeaa vasemmistoa ei täällä äänestä kuin vasemmistolaiset. Koska jos äänestetään vasemmistoa niin RYSSÄ TULEE JA VIE MEIÄN MAAT!

Paavo Väyrynen:
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä itse Jumalkeisari Väyryhito. En tajua miten tämä jätkä voi pyöriä politiikassa vuodesta toiseen ja aina se itkee jotain mediapelistä tai muusta. En osaa ottaa koko tyyppiä enää mitenkään vakavasti.

Oivia vaihtoehtoja:
-Aku Ankka: Kestosuosikki. Mutta ei ole ilmeisesti vielä saanut tarpeeksi ääniä päästäkseen valtaan. Vai onko äänestyksiä manipuloitu niin, ettei Aku voi saavuttaa vallankahvaa?
-Cthulhu/Hastur/Nyarlathotep/joku muu samasta jengistä: Miksi valita pienempi paha? (Jos et tiedä keitä nämä ovat, niin aika käyttää googlea)
-Kotiin jääminen: Kieltäydy ja vastusta.
 

maanantai 26. joulukuuta 2011

Uskonnon puolustusta

Täällä taas, (liian) pitkän tauon jälkeen. Ja uskonnossa taas. Tällä kertaa ajattelin puolustaa uskontoa hajanaisella kasalla ajatuksia. En mitään tiettyä uskontoa, vaan uskontoa ilmiönä sekä uskonnollista ajattelua. Voisi ehkä puhua myös henkisyydestä, mutta karsastan kyseistä sanaa. Korostetaan nyt vielä siis sitä, että vastustan organisoituneita, ainakin niitä suurimpia ja parhaiten organisoituneita, uskontoja monestakin syystä. Blogin lopussa myös joulubonus.

Ja asiaan. Ihmiskunta on ollut olemassa sellaisena kuin me nyt sen tunnemme noin 50 000 vuoden ajan. Uskonnollista ajattelua on esiintynyt luultavasti koko olemassaolomme ajan. Tästä todistavat jo luolamaalaukset. Tarkempia lähdeviitteitä en tähän kaiva, koska en jaksa ja kirjoitan tätä pitkälti hatusta heittäen joten tarkat tiedot saattavat olla hieman erheellisiä. Sillä ei ole ajatukseni kannalta merkitystä.

Miksi me ajattelemme uskonnollisesti? Miksi me uskomme tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeiseen elämään ja itseämme mahtavampiin olentoihin, eli jumaliin? Negatiivisia vastauksia: tarvitsemme turvaa elämän sen ajatuksen edessä, että me kaikki kuolemme; emme pysty ymmärtämään asioita ympärillämme, joten keksimme jumalia; tai olemme vain herkkäuskoisia. Ateistin vastauksia, voisi jopa sanoa. Uskonto kuitenkin selvästi antaa meille jotain myös nykyisin, joten ymmärtämisen puute ei ole kovin hyvä selitys. Ei tarvitse selittää auringonnousua tai muitakaan ilmiöitä jumalilla, kun ymmärrämme tieteellisen, niin sanotun todellisen, selityksen asioille. Toinen negatiivinen vastaus, kuolemanpelko, on vaikeampi selättää. Silti kysyn, että kuka meistä muka pystyy todella, todella hyväksymään oman ja läheistensä kuoleman tuosta vaan ja elämään sen mukaan? Kuoleman hyväksyminen on mielisairasta, epäinhimillistä käytöstä. Jos kuoleman todella hyväksyisi, niin kuka meistä muka eläisi sellaista elämää kuin nyt elämme? Onko terveempää uskoa elävänsä ikuisesti jossain omassa taivaassaan vai ymmärtää kuolevansa ja laskea mahdollisesti jäljellä olevia päiviään?

Jos poistamme uskonnon kuvasta, mitä meille jää? Sekulaari humanismi, ahneus ja biologiset imperatiivit; eli tarve lisääntyä ja pysyä elossa. Sekulaari humanismi on mielestäni maailman suurin toivo ja ahneus maailman suurin ongelma, mutta en aio keskittyä niihin tässä sen enempää. Sen sijaan biologiset imperatiivit: tarve pysyä elossa on itsensä selittävä. Tarve lisääntyä on mielenkiintoisempi. Miksi meidän täytyy lisääntyä, levittää geeniperimäämme? Vai onko siinä vain kyse kuolemattomuudesta hieman saavutettavammalla tasolla kuin uskonnossa. Uskoa kuolemanjälkeiseen elämään voisi tavallaan pitää lisääntymistarpeen henkisenä vastapainona. Meidän täytyy toivoa voivamme elää ikuisesti, toivoa joko soluissamme tai mielessämme että elämme ikuisesti joko soluillamme tai sieluillamme.


Ihminen on merkityksellistävä olento. Me haemme merkityksiä jokaiselle asialle jota näemme. Tästä hienona esimerkkinä on kirjoitus. Me olemme keksineet merkkejä paperille, jotka merkitsevät toisia merkkejä (äänteitä), joista muodostuu toisia merkkejä (sanoja), jotka lopulta merkitsevät jotain olentoja tässä maailmassa. Tai sitten ne merkitsevät abstrakteja käsitteitä. Esimerkiksi kissa, rakkaus, kissanpäivät, rakkaudennälkä. Kaikissa niissä on kyse merkityksistä ja merkeistä. Esimerkkien ymmärtäminen ilman käsitystä merkitysjärjestelmästämme olisi mahdotonta. Tietoisuus on merkkien syntykoti, ilman tietoisuutta itsestämme ja ympäröivästä maailmasta merkkejä ei olisi. Tietoisuus itsessään on myös merkki.

Mitä tekemistä merkeillä ja merkityksillä sitten on uskonnon tai uskonnollisen ajattelun kanssa? Ajatus korkeammasta olennosta, korkeammasta olemisen tasosta tai jostain muusta sellaisesta antaa tietoisuudellemme merkityksen, sijoittaa sen merkkien kentälle. Me tarvitsemme jumaluutta että voimme tiedostaa oman lajimme olemassaolon jonain, joka universumin kannalta on merkityksellistä. Tässä palataan taas osittain kuolemanpelkoon. Ilman uskonnollista ajattelua olemme yksin heitettyinä maailmaan ja olemassaoloon. En usko että nykyisen kaltaista etiikkaa ei voi olla ilman uskonnollista ajattelua, etiikka ei mitenkään sinänsä vaadi sitä, voimme esimerkiksi tiedostaa ihmisarvon helposti ilman uskontoa. Sen sijaan oma paikkamme maailmankaikkeudessa on mitätön ja sen mitättömyyden paino on suurelle osalle ihmiskunnasta niin raskas taakka, että sen kantamiseen tarvitaan avuksi jumaluuksia tai muuta vastaavaa ylimaallista. Sen tiedostaminen, että emme ole mitään muuta kuin tomua universumissa on liiallinen vaatimus (huolimatta siitä, mitä Carl Sagan sanoisi) meille yksin.

"Tiedekin on uskonto" kuuluu usein parjattu uskovaisten kommentti. Sinänsä kommentti on todella idioottimainen. Tiedehän nimenomaan ei ole uskontoa, siinä ei yleensä jätetä tilaa uskolle. Sen sijaan tieteeseen suhtautuminen on pitkälti samankaltaista ja mielestäni samoista syistä kumpuavaa kuin uskonnollinen ajattelukin. Sanon tämän uudestaan: tarvitsemme jotain, jotta meillä olisi merkitystä maailmankaikkeuden kannalta. Tiede hoitaa samaa asiaa kuin uskonnollinen ajattelukin. Voimakkaan tieteellisesti ajattelevilla ihmisillä on usein mielestäni hubrista lähentelevä käsitys ihmisen kyvystä ymmärtää maailmankaikkeus. Ja puoliakaan huipputieteestä ei kykene yksi ihminen ymmärtämään, jos niitä kykenee ymmärtämään kukaan. Jos joku on erimieltä niin haluaisin tavata ihmisen, joka todella syvällisesti ymmärtää vaikkapa kvanttifysiikkaa, tähtitiedettä ja solubiologiaa. Tieteeseen suhtaudutaan hieman samankaltaisesti kuin uskontoon, koska sen uskotaan selvittävän kaiken. Kaiken selittämiseen ei enää tarvita tulisia miekkoja sun muuta melodramaattista rekvisiittaa. 

"The one place gods inarguably exist is in the human mind"
-Alan Moore

Tämänkertaisen blogaamisen soundtrack:

Joulubonus, lyhyet arvostelut joulun alla ja joulun aikana luetuista kirjoista:
(Ei tule nyt kustannustietoja ymsunmuuta. Pahoittelut, en jaksa kaivella. Julkaisuvuodet ovat alkuperäisiä julkaisuvuosia. En myöskään kovin paljoa esittele kirjojen juonia tai muuta. Pääasiassa kerron vain  mielipiteitäni.)

Pimeyden sydän (Heart of Darkness), 1902, Joseph Konrad: Erinomainen opus, joskin muutamalla puutteella varustettu. Kirja olisi mielellään saanut olla pidempi, jotenkin päätarina, eli norsunluukauppias Kurzin henkilöhahmon selittäminen jää lyhyeksi. Lisäksi kehyskertomus on naurettava ja turha. Ja tottahan tuollainen kirja, jossa Kongon asukkaita kuvataan käsittämättöminä villeinä on nykypäivän lukijalle...mielenkiintoinen. Silti, päähenkilön sisäisen elämän kuvaus on varsin toimivaa ja Kurz näyttäytyy kaikessa lyhyydessäänkin toimivana ja pelkoa herättävänä jumalankaltaisena olentona. Tämä kirja olisi ollut mielenkiintoista lukea ilmestymisaikanaan. Ja myönnettäköön, luin Pimeyden Sydämen hieman katkonaisesti keskittyen välillä muuhun.

Heroes, 2011, Joe Abercrombie: Omassa osassaan aivan loistava kirja. Erinomaistaa fantasiaa aikuisille, jota ei oikeastaan kannata edes lukea fantasiana. Sitä voisi ehkä lukea sotakirjana, tai ei. Genretys on vaikeaa, kirja tapahtuu fantasiamaailmassa, kertoo yhdestä taistelusta ja sen ympärillä olevista tapahtumista. Abercrombien loistava kirjoitustyyli on hyvin poikkeavaa tavalliseen fantasiaan nähden. Henkilöhahmot ovat erittäin toimivia ja heidän kohtaloistaan tulee todella merkityksellisiä. Väkivalta ja sota näytetään kaikessa karmeudessaan, joka antaa kirjalle pasifistisen sävyn. Teksti myös pilkehtii erittäin hyvin toimivaa mustaa huumoria. Suurin anti kirjassa ovat juuri henkilöt ja heidän kohtalonsa. Viime aikojen piristävimpiä yllätyksiä, koska kirja oli täysi heräteostos. Täytynee perehtyä Abercrombien tuotantoon enemmänkin.

Toiset (The City and the City), 2009, China Miéville: Mielenkiintoinen teos kirjailijalta, jota aiemmin olen suuresti moittinut (ja vielä mainitsen: en voi suositella Miévillen Perdido Street Stationia kovin paljoa ja se taas on ainoa Miévillen teoksista jonka olen lukenut ennen tätä...). Miéville tuntuu pitävän kirjassaan aiheena identiteetin hajoamista ja aihe toimii kyllä. Tarina on hetkittäin hieman sekava, mutta noudattelee komeasti tietynlaisten dekkarien teemoja, joita ilmeisesti on haettukin. Aiheessa myös pysytään ja se on hienoa, jakautuminen on koko ajan vahvasti läsnä. Tarina jää kuitenkin sekavuutensa lisäksi hieman tyhjäksi ja henkilöhahmot ontoiksi, joka on sääli. Vahvasti jää tunne, että hieman kehittämällä olisi saanut vielä paljon paremman teoksen aikaan.

Pako Helvetistä! (Escape From Hell!), 2008, Hal Duncan:
  Tätä kirjaa ei oikein voi arvioida ilman että ajattelee Duncanin aiempia teoksia, Kaikkeuden kirjoja Vellum & Muste. Kirjan tunnelma on vahvasti sellainen: kirjoitin kaksi isoa teosta, nyt vähän rytistelen välissä. Ja sellaisena välipalana kirja kyllä toimiikin. Jää vain kurjasti olo, että Duncan, jota arvostan kirjoittajana, olisi saanut kirjasta paremmankin. Se tuntuu kasaan huitaistulta. En osaa sanoa, minkälaisen vaikutelman kirja tekisi, jos ei olisi lukenut Duncania aiemmin. Itselleni tuli jatkuvasti sellainen olo, että tässä on nyt joku höyryjenpäästely meneillään. Duncanin mielestäni loistava kirjoitustyyli toimii kuitenkin kirjan hektisessä tunnelmassa erinomaisesti.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kristinusko vs. tulevaisuus

Panemisesta ja lyömisestä puhuttuani onkin hyvä edetä elämälle vieraampiin aiheisiin, eli politiikkaan. Ja vielä yhteen kaikista kammottavimmista hirviöistä: uskonnon ja politiikan yhdistelmään. Ei, ei teokratiaan, vaan ihan peruslänsimaisiin tunnustuksellisesti uskonnollisiin poliitikkoihin. Sellaisiin, joista on syytä olettaa, että heidän politiikkaansa ohjaavat uskonnolliset motiivit, ns. ylhäältä sanellut käskyt.

Mikä on poliitikkojen tehtävä? Valtion/kunnan tai jonkun muun vastaavan taruhahmon ohjailu.  Itse olen aina haaveillut, että poliitikkojen tehtäviin kuuluisi myös tulevaisuuden rakentaminen paremmaksi. Se lienee haave, sillä nelivuotiskauden, tai kuusivuotiskauden tai minkä tahansa vastaavan, jälkeen on ihan sama kenen käsiin eläkepommi, Irakin sodan taloudelliset ongelmat tai ilmastokriisi kaatuu. Kunhan oma eläke on varmistettu. Silti, minuun on livahtanut hieman utopistin vikaa ja tykkään kuvitella toisinaan myös kivoja tulevaisuuden kuvia. Tulevaisuutta, missä asiat menevät paremmin kuin nyt. Sellaisen tulevaisuuden mahdollistuminen vaatii tietenkin sitä, että sen eteen tehdään töitä. Muun muassa poliitikkojen tulisi toimia paremman tulevaisuuden eteen. Tai ainakin niin toivoisi heidän tekevän.

Tässä on ansa. Monille ihmisille utopistista tulevaisuutta ei voi olla. Enkä nyt edes puhu pessisimistisistä maailmankatsomuksista tai muista, monilla täysin positiivisilla ihmisillä ei ole tarvetta kuvitella ihmiskuntaa 200 vuoden päähän elämään utopiassa tai muutenkaan. Näille ihmisille tulevaisuutta ei viime kädessä yksinkertaisesti ole olemassa, sellaisena kuin se tavallisesti mielletään. Tulevaisuutta ei ole, koska maailma loppuu ja paratiisi alkaa. Välissä mahdollisesti tuhatvuotinen rauhan valtakunta. Puhun tietenkin nyt vakaumuksellisista kristityistä. Ajatus toimisi varmaan muidenkin kulttien yhteydessä, mutta nämä nyt ovat yleisimpiä täälläpäin ja lisäksi ainoita, joilla on jotain yhteyksiä valtarakenteisiin. Eräiden vatipäiden islam-puoluetta sharia-laki ideoineen ei todellakaan lasketa yhteydeksi valtarakenteeseen.

Kristinusko on eskatologinen uskonto. Eli lopunaikojen ja lopun odotus on olennainen osa uskoa, ainakin periaatteessa. Toivoakseni kovinkaan moni kristitty ei kuitenkaan istu odottamassa Harmageddonia kaikki päivät. Oli käytäntö minkälainen tahansa, usko maailmanloppuun, viimeiseen tuomioon, tuhatvuotiseen rauhanvaltakuntaan ynnä muuhun varsin loogiseen ja järkevään tapahtumaan tai ilmiöön kuuluu kristinuskon perustuksiin. Jeesus itse, se hippi, puheli paljon tulevasta valtakunnasta. Jeesusta ei ehkä muutenkaan voi sanoa maailman vastuullisimmaksi kaveriksi. Tai hätäkös sillä, jos isukki on omnipotentti; pappa betalar, kuten on tapana sanoa.

Eskatologia on joka tapauksessa myrkkyä utopialle. Loistavalle ja onnelliselle tulevaisuudelle ei erikseen ole käyttöä, jos Jumala poikineen takaa sen jo valmiiksi kaikille. Eikä edes tarvitse juuri mitään tehdä, kunhan uskoo. "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?" sanooo Jeesus Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa. Sen kuin heittäytyy Jumalan kämmenelle, odottamaan, että enkelit kuskaavat taivaaseen, piruako siinä puurtamaan tulevien sukupolvien tasa-arvon, onnellisuuden tai muun vastaavan suhteen. Paholainen pitää huolen omistaan ja Jumala omistaan, tai vielä ikävämmin, Clairvauxin muinaista piispaa lainatakseni: "Tappakaa heidät kaikki, Jumala tunnistaa omansa" (pakko oli päästä käyttämään tuota lainausta...).