maanantai 14. marraskuuta 2011

Kristinusko vs. tulevaisuus

Panemisesta ja lyömisestä puhuttuani onkin hyvä edetä elämälle vieraampiin aiheisiin, eli politiikkaan. Ja vielä yhteen kaikista kammottavimmista hirviöistä: uskonnon ja politiikan yhdistelmään. Ei, ei teokratiaan, vaan ihan peruslänsimaisiin tunnustuksellisesti uskonnollisiin poliitikkoihin. Sellaisiin, joista on syytä olettaa, että heidän politiikkaansa ohjaavat uskonnolliset motiivit, ns. ylhäältä sanellut käskyt.

Mikä on poliitikkojen tehtävä? Valtion/kunnan tai jonkun muun vastaavan taruhahmon ohjailu.  Itse olen aina haaveillut, että poliitikkojen tehtäviin kuuluisi myös tulevaisuuden rakentaminen paremmaksi. Se lienee haave, sillä nelivuotiskauden, tai kuusivuotiskauden tai minkä tahansa vastaavan, jälkeen on ihan sama kenen käsiin eläkepommi, Irakin sodan taloudelliset ongelmat tai ilmastokriisi kaatuu. Kunhan oma eläke on varmistettu. Silti, minuun on livahtanut hieman utopistin vikaa ja tykkään kuvitella toisinaan myös kivoja tulevaisuuden kuvia. Tulevaisuutta, missä asiat menevät paremmin kuin nyt. Sellaisen tulevaisuuden mahdollistuminen vaatii tietenkin sitä, että sen eteen tehdään töitä. Muun muassa poliitikkojen tulisi toimia paremman tulevaisuuden eteen. Tai ainakin niin toivoisi heidän tekevän.

Tässä on ansa. Monille ihmisille utopistista tulevaisuutta ei voi olla. Enkä nyt edes puhu pessisimistisistä maailmankatsomuksista tai muista, monilla täysin positiivisilla ihmisillä ei ole tarvetta kuvitella ihmiskuntaa 200 vuoden päähän elämään utopiassa tai muutenkaan. Näille ihmisille tulevaisuutta ei viime kädessä yksinkertaisesti ole olemassa, sellaisena kuin se tavallisesti mielletään. Tulevaisuutta ei ole, koska maailma loppuu ja paratiisi alkaa. Välissä mahdollisesti tuhatvuotinen rauhan valtakunta. Puhun tietenkin nyt vakaumuksellisista kristityistä. Ajatus toimisi varmaan muidenkin kulttien yhteydessä, mutta nämä nyt ovat yleisimpiä täälläpäin ja lisäksi ainoita, joilla on jotain yhteyksiä valtarakenteisiin. Eräiden vatipäiden islam-puoluetta sharia-laki ideoineen ei todellakaan lasketa yhteydeksi valtarakenteeseen.

Kristinusko on eskatologinen uskonto. Eli lopunaikojen ja lopun odotus on olennainen osa uskoa, ainakin periaatteessa. Toivoakseni kovinkaan moni kristitty ei kuitenkaan istu odottamassa Harmageddonia kaikki päivät. Oli käytäntö minkälainen tahansa, usko maailmanloppuun, viimeiseen tuomioon, tuhatvuotiseen rauhanvaltakuntaan ynnä muuhun varsin loogiseen ja järkevään tapahtumaan tai ilmiöön kuuluu kristinuskon perustuksiin. Jeesus itse, se hippi, puheli paljon tulevasta valtakunnasta. Jeesusta ei ehkä muutenkaan voi sanoa maailman vastuullisimmaksi kaveriksi. Tai hätäkös sillä, jos isukki on omnipotentti; pappa betalar, kuten on tapana sanoa.

Eskatologia on joka tapauksessa myrkkyä utopialle. Loistavalle ja onnelliselle tulevaisuudelle ei erikseen ole käyttöä, jos Jumala poikineen takaa sen jo valmiiksi kaikille. Eikä edes tarvitse juuri mitään tehdä, kunhan uskoo. "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?" sanooo Jeesus Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa. Sen kuin heittäytyy Jumalan kämmenelle, odottamaan, että enkelit kuskaavat taivaaseen, piruako siinä puurtamaan tulevien sukupolvien tasa-arvon, onnellisuuden tai muun vastaavan suhteen. Paholainen pitää huolen omistaan ja Jumala omistaan, tai vielä ikävämmin, Clairvauxin muinaista piispaa lainatakseni: "Tappakaa heidät kaikki, Jumala tunnistaa omansa" (pakko oli päästä käyttämään tuota lainausta...).