Uskonnon puolustusta

Täällä taas, (liian) pitkän tauon jälkeen. Ja uskonnossa taas. Tällä kertaa ajattelin puolustaa uskontoa hajanaisella kasalla ajatuksia. En mitään tiettyä uskontoa, vaan uskontoa ilmiönä sekä uskonnollista ajattelua. Voisi ehkä puhua myös henkisyydestä, mutta karsastan kyseistä sanaa. Korostetaan nyt vielä siis sitä, että vastustan organisoituneita, ainakin niitä suurimpia ja parhaiten organisoituneita, uskontoja monestakin syystä. Blogin lopussa myös joulubonus.

Ja asiaan. Ihmiskunta on ollut olemassa sellaisena kuin me nyt sen tunnemme noin 50 000 vuoden ajan. Uskonnollista ajattelua on esiintynyt luultavasti koko olemassaolomme ajan. Tästä todistavat jo luolamaalaukset. Tarkempia lähdeviitteitä en tähän kaiva, koska en jaksa ja kirjoitan tätä pitkälti hatusta heittäen joten tarkat tiedot saattavat olla hieman erheellisiä. Sillä ei ole ajatukseni kannalta merkitystä.

Miksi me ajattelemme uskonnollisesti? Miksi me uskomme tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeiseen elämään ja itseämme mahtavampiin olentoihin, eli jumaliin? Negatiivisia vastauksia: tarvitsemme turvaa elämän sen ajatuksen edessä, että me kaikki kuolemme; emme pysty ymmärtämään asioita ympärillämme, joten keksimme jumalia; tai olemme vain herkkäuskoisia. Ateistin vastauksia, voisi jopa sanoa. Uskonto kuitenkin selvästi antaa meille jotain myös nykyisin, joten ymmärtämisen puute ei ole kovin hyvä selitys. Ei tarvitse selittää auringonnousua tai muitakaan ilmiöitä jumalilla, kun ymmärrämme tieteellisen, niin sanotun todellisen, selityksen asioille. Toinen negatiivinen vastaus, kuolemanpelko, on vaikeampi selättää. Silti kysyn, että kuka meistä muka pystyy todella, todella hyväksymään oman ja läheistensä kuoleman tuosta vaan ja elämään sen mukaan? Kuoleman hyväksyminen on mielisairasta, epäinhimillistä käytöstä. Jos kuoleman todella hyväksyisi, niin kuka meistä muka eläisi sellaista elämää kuin nyt elämme? Onko terveempää uskoa elävänsä ikuisesti jossain omassa taivaassaan vai ymmärtää kuolevansa ja laskea mahdollisesti jäljellä olevia päiviään?

Jos poistamme uskonnon kuvasta, mitä meille jää? Sekulaari humanismi, ahneus ja biologiset imperatiivit; eli tarve lisääntyä ja pysyä elossa. Sekulaari humanismi on mielestäni maailman suurin toivo ja ahneus maailman suurin ongelma, mutta en aio keskittyä niihin tässä sen enempää. Sen sijaan biologiset imperatiivit: tarve pysyä elossa on itsensä selittävä. Tarve lisääntyä on mielenkiintoisempi. Miksi meidän täytyy lisääntyä, levittää geeniperimäämme? Vai onko siinä vain kyse kuolemattomuudesta hieman saavutettavammalla tasolla kuin uskonnossa. Uskoa kuolemanjälkeiseen elämään voisi tavallaan pitää lisääntymistarpeen henkisenä vastapainona. Meidän täytyy toivoa voivamme elää ikuisesti, toivoa joko soluissamme tai mielessämme että elämme ikuisesti joko soluillamme tai sieluillamme.

Ihminen on merkityksellistävä olento. Me haemme merkityksiä jokaiselle asialle jota näemme. Tästä hienona esimerkkinä on kirjoitus. Me olemme keksineet merkkejä paperille, jotka merkitsevät toisia merkkejä (äänteitä), joista muodostuu toisia merkkejä (sanoja), jotka lopulta merkitsevät jotain olentoja tässä maailmassa. Tai sitten ne merkitsevät abstrakteja käsitteitä. Esimerkiksi kissa, rakkaus, kissanpäivät, rakkaudennälkä. Kaikissa niissä on kyse merkityksistä ja merkeistä. Esimerkkien ymmärtäminen ilman käsitystä merkitysjärjestelmästämme olisi mahdotonta. Tietoisuus on merkkien syntykoti, ilman tietoisuutta itsestämme ja ympäröivästä maailmasta merkkejä ei olisi. Tietoisuus itsessään on myös merkki.

Mitä tekemistä merkeillä ja merkityksillä sitten on uskonnon tai uskonnollisen ajattelun kanssa? Ajatus korkeammasta olennosta, korkeammasta olemisen tasosta tai jostain muusta sellaisesta antaa tietoisuudellemme merkityksen, sijoittaa sen merkkien kentälle. Me tarvitsemme jumaluutta että voimme tiedostaa oman lajimme olemassaolon jonain, joka universumin kannalta on merkityksellistä. Tässä palataan taas osittain kuolemanpelkoon. Ilman uskonnollista ajattelua olemme yksin heitettyinä maailmaan ja olemassaoloon. En usko että nykyisen kaltaista etiikkaa ei voi olla ilman uskonnollista ajattelua, etiikka ei mitenkään sinänsä vaadi sitä, voimme esimerkiksi tiedostaa ihmisarvon helposti ilman uskontoa. Sen sijaan oma paikkamme maailmankaikkeudessa on mitätön ja sen mitättömyyden paino on suurelle osalle ihmiskunnasta niin raskas taakka, että sen kantamiseen tarvitaan avuksi jumaluuksia tai muuta vastaavaa ylimaallista. Sen tiedostaminen, että emme ole mitään muuta kuin tomua universumissa on liiallinen vaatimus (huolimatta siitä, mitä Carl Sagan sanoisi) meille yksin.

"Tiedekin on uskonto" kuuluu usein parjattu uskovaisten kommentti. Sinänsä kommentti on todella idioottimainen. Tiedehän nimenomaan ei ole uskontoa, siinä ei yleensä jätetä tilaa uskolle. Sen sijaan tieteeseen suhtautuminen on pitkälti samankaltaista ja mielestäni samoista syistä kumpuavaa kuin uskonnollinen ajattelukin. Sanon tämän uudestaan: tarvitsemme jotain, jotta meillä olisi merkitystä maailmankaikkeuden kannalta. Tiede hoitaa samaa asiaa kuin uskonnollinen ajattelukin. Voimakkaan tieteellisesti ajattelevilla ihmisillä on usein mielestäni hubrista lähentelevä käsitys ihmisen kyvystä ymmärtää maailmankaikkeus. Ja puoliakaan huipputieteestä ei kykene yksi ihminen ymmärtämään, jos niitä kykenee ymmärtämään kukaan. Jos joku on erimieltä niin haluaisin tavata ihmisen, joka todella syvällisesti ymmärtää vaikkapa kvanttifysiikkaa, tähtitiedettä ja solubiologiaa. Tieteeseen suhtaudutaan hieman samankaltaisesti kuin uskontoon, koska sen uskotaan selvittävän kaiken. Kaiken selittämiseen ei enää tarvita tulisia miekkoja sun muuta melodramaattista rekvisiittaa. 

"The one place gods inarguably exist is in the human mind"

-Alan Moore

Tämänkertaisen blogaamisen soundtrack:

Soundtrack

Joulubonus, lyhyet arvostelut joulun alla ja joulun aikana luetuista kirjoista:
(Ei tule nyt kustannustietoja ymsunmuuta. Pahoittelut, en jaksa kaivella. Julkaisuvuodet ovat alkuperäisiä julkaisuvuosia. En myöskään kovin paljoa esittele kirjojen juonia tai muuta. Pääasiassa kerron vain  mielipiteitäni.)

Pimeyden sydän (Heart of Darkness), 1902, Joseph Konrad: Erinomainen opus, joskin muutamalla puutteella varustettu. Kirja olisi mielellään saanut olla pidempi, jotenkin päätarina, eli norsunluukauppias Kurzin henkilöhahmon selittäminen jää lyhyeksi. Lisäksi kehyskertomus on naurettava ja turha. Ja tottahan tuollainen kirja, jossa Kongon asukkaita kuvataan käsittämättöminä villeinä on nykypäivän lukijalle...mielenkiintoinen. Silti, päähenkilön sisäisen elämän kuvaus on varsin toimivaa ja Kurz näyttäytyy kaikessa lyhyydessäänkin toimivana ja pelkoa herättävänä jumalankaltaisena olentona. Tämä kirja olisi ollut mielenkiintoista lukea ilmestymisaikanaan. Ja myönnettäköön, luin Pimeyden Sydämen hieman katkonaisesti keskittyen välillä muuhun.

Heroes, 2011, Joe Abercrombie: Omassa osassaan aivan loistava kirja. Erinomaistaa fantasiaa aikuisille, jota ei oikeastaan kannata edes lukea fantasiana. Sitä voisi ehkä lukea sotakirjana, tai ei. Genretys on vaikeaa, kirja tapahtuu fantasiamaailmassa, kertoo yhdestä taistelusta ja sen ympärillä olevista tapahtumista. Abercrombien loistava kirjoitustyyli on hyvin poikkeavaa tavalliseen fantasiaan nähden. Henkilöhahmot ovat erittäin toimivia ja heidän kohtaloistaan tulee todella merkityksellisiä. Väkivalta ja sota näytetään kaikessa karmeudessaan, joka antaa kirjalle pasifistisen sävyn. Teksti myös pilkehtii erittäin hyvin toimivaa mustaa huumoria. Suurin anti kirjassa ovat juuri henkilöt ja heidän kohtalonsa. Viime aikojen piristävimpiä yllätyksiä, koska kirja oli täysi heräteostos. Täytynee perehtyä Abercrombien tuotantoon enemmänkin.

Toiset (The City and the City), 2009, China Miéville: Mielenkiintoinen teos kirjailijalta, jota aiemmin olen suuresti moittinut (ja vielä mainitsen: en voi suositella Miévillen Perdido Street Stationia kovin paljoa ja se taas on ainoa Miévillen teoksista jonka olen lukenut ennen tätä...). Miéville tuntuu pitävän kirjassaan aiheena identiteetin hajoamista ja aihe toimii kyllä. Tarina on hetkittäin hieman sekava, mutta noudattelee komeasti tietynlaisten dekkarien teemoja, joita ilmeisesti on haettukin. Aiheessa myös pysytään ja se on hienoa, jakautuminen on koko ajan vahvasti läsnä. Tarina jää kuitenkin sekavuutensa lisäksi hieman tyhjäksi ja henkilöhahmot ontoiksi, joka on sääli. Vahvasti jää tunne, että hieman kehittämällä olisi saanut vielä paljon paremman teoksen aikaan.

Pako Helvetistä! (Escape From Hell!), 2008, Hal Duncan:  Tätä kirjaa ei oikein voi arvioida ilman että ajattelee Duncanin aiempia teoksia, Kaikkeuden kirjoja Vellum & Muste. Kirjan tunnelma on vahvasti sellainen: kirjoitin kaksi isoa teosta, nyt vähän rytistelen välissä. Ja sellaisena välipalana kirja kyllä toimiikin. Jää vain kurjasti olo, että Duncan, jota arvostan kirjoittajana, olisi saanut kirjasta paremmankin. Se tuntuu kasaan huitaistulta. En osaa sanoa, minkälaisen vaikutelman kirja tekisi, jos ei olisi lukenut Duncania aiemmin. Itselleni tuli jatkuvasti sellainen olo, että tässä on nyt joku höyryjenpäästely meneillään. Duncanin mielestäni loistava kirjoitustyyli toimii kuitenkin kirjan hektisessä tunnelmassa erinomaisesti.