maanantai 26. joulukuuta 2011

Uskonnon puolustusta

Täällä taas, (liian) pitkän tauon jälkeen. Ja uskonnossa taas. Tällä kertaa ajattelin puolustaa uskontoa hajanaisella kasalla ajatuksia. En mitään tiettyä uskontoa, vaan uskontoa ilmiönä sekä uskonnollista ajattelua. Voisi ehkä puhua myös henkisyydestä, mutta karsastan kyseistä sanaa. Korostetaan nyt vielä siis sitä, että vastustan organisoituneita, ainakin niitä suurimpia ja parhaiten organisoituneita, uskontoja monestakin syystä. Blogin lopussa myös joulubonus.

Ja asiaan. Ihmiskunta on ollut olemassa sellaisena kuin me nyt sen tunnemme noin 50 000 vuoden ajan. Uskonnollista ajattelua on esiintynyt luultavasti koko olemassaolomme ajan. Tästä todistavat jo luolamaalaukset. Tarkempia lähdeviitteitä en tähän kaiva, koska en jaksa ja kirjoitan tätä pitkälti hatusta heittäen joten tarkat tiedot saattavat olla hieman erheellisiä. Sillä ei ole ajatukseni kannalta merkitystä.

Miksi me ajattelemme uskonnollisesti? Miksi me uskomme tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeiseen elämään ja itseämme mahtavampiin olentoihin, eli jumaliin? Negatiivisia vastauksia: tarvitsemme turvaa elämän sen ajatuksen edessä, että me kaikki kuolemme; emme pysty ymmärtämään asioita ympärillämme, joten keksimme jumalia; tai olemme vain herkkäuskoisia. Ateistin vastauksia, voisi jopa sanoa. Uskonto kuitenkin selvästi antaa meille jotain myös nykyisin, joten ymmärtämisen puute ei ole kovin hyvä selitys. Ei tarvitse selittää auringonnousua tai muitakaan ilmiöitä jumalilla, kun ymmärrämme tieteellisen, niin sanotun todellisen, selityksen asioille. Toinen negatiivinen vastaus, kuolemanpelko, on vaikeampi selättää. Silti kysyn, että kuka meistä muka pystyy todella, todella hyväksymään oman ja läheistensä kuoleman tuosta vaan ja elämään sen mukaan? Kuoleman hyväksyminen on mielisairasta, epäinhimillistä käytöstä. Jos kuoleman todella hyväksyisi, niin kuka meistä muka eläisi sellaista elämää kuin nyt elämme? Onko terveempää uskoa elävänsä ikuisesti jossain omassa taivaassaan vai ymmärtää kuolevansa ja laskea mahdollisesti jäljellä olevia päiviään?

Jos poistamme uskonnon kuvasta, mitä meille jää? Sekulaari humanismi, ahneus ja biologiset imperatiivit; eli tarve lisääntyä ja pysyä elossa. Sekulaari humanismi on mielestäni maailman suurin toivo ja ahneus maailman suurin ongelma, mutta en aio keskittyä niihin tässä sen enempää. Sen sijaan biologiset imperatiivit: tarve pysyä elossa on itsensä selittävä. Tarve lisääntyä on mielenkiintoisempi. Miksi meidän täytyy lisääntyä, levittää geeniperimäämme? Vai onko siinä vain kyse kuolemattomuudesta hieman saavutettavammalla tasolla kuin uskonnossa. Uskoa kuolemanjälkeiseen elämään voisi tavallaan pitää lisääntymistarpeen henkisenä vastapainona. Meidän täytyy toivoa voivamme elää ikuisesti, toivoa joko soluissamme tai mielessämme että elämme ikuisesti joko soluillamme tai sieluillamme.


Ihminen on merkityksellistävä olento. Me haemme merkityksiä jokaiselle asialle jota näemme. Tästä hienona esimerkkinä on kirjoitus. Me olemme keksineet merkkejä paperille, jotka merkitsevät toisia merkkejä (äänteitä), joista muodostuu toisia merkkejä (sanoja), jotka lopulta merkitsevät jotain olentoja tässä maailmassa. Tai sitten ne merkitsevät abstrakteja käsitteitä. Esimerkiksi kissa, rakkaus, kissanpäivät, rakkaudennälkä. Kaikissa niissä on kyse merkityksistä ja merkeistä. Esimerkkien ymmärtäminen ilman käsitystä merkitysjärjestelmästämme olisi mahdotonta. Tietoisuus on merkkien syntykoti, ilman tietoisuutta itsestämme ja ympäröivästä maailmasta merkkejä ei olisi. Tietoisuus itsessään on myös merkki.

Mitä tekemistä merkeillä ja merkityksillä sitten on uskonnon tai uskonnollisen ajattelun kanssa? Ajatus korkeammasta olennosta, korkeammasta olemisen tasosta tai jostain muusta sellaisesta antaa tietoisuudellemme merkityksen, sijoittaa sen merkkien kentälle. Me tarvitsemme jumaluutta että voimme tiedostaa oman lajimme olemassaolon jonain, joka universumin kannalta on merkityksellistä. Tässä palataan taas osittain kuolemanpelkoon. Ilman uskonnollista ajattelua olemme yksin heitettyinä maailmaan ja olemassaoloon. En usko että nykyisen kaltaista etiikkaa ei voi olla ilman uskonnollista ajattelua, etiikka ei mitenkään sinänsä vaadi sitä, voimme esimerkiksi tiedostaa ihmisarvon helposti ilman uskontoa. Sen sijaan oma paikkamme maailmankaikkeudessa on mitätön ja sen mitättömyyden paino on suurelle osalle ihmiskunnasta niin raskas taakka, että sen kantamiseen tarvitaan avuksi jumaluuksia tai muuta vastaavaa ylimaallista. Sen tiedostaminen, että emme ole mitään muuta kuin tomua universumissa on liiallinen vaatimus (huolimatta siitä, mitä Carl Sagan sanoisi) meille yksin.

"Tiedekin on uskonto" kuuluu usein parjattu uskovaisten kommentti. Sinänsä kommentti on todella idioottimainen. Tiedehän nimenomaan ei ole uskontoa, siinä ei yleensä jätetä tilaa uskolle. Sen sijaan tieteeseen suhtautuminen on pitkälti samankaltaista ja mielestäni samoista syistä kumpuavaa kuin uskonnollinen ajattelukin. Sanon tämän uudestaan: tarvitsemme jotain, jotta meillä olisi merkitystä maailmankaikkeuden kannalta. Tiede hoitaa samaa asiaa kuin uskonnollinen ajattelukin. Voimakkaan tieteellisesti ajattelevilla ihmisillä on usein mielestäni hubrista lähentelevä käsitys ihmisen kyvystä ymmärtää maailmankaikkeus. Ja puoliakaan huipputieteestä ei kykene yksi ihminen ymmärtämään, jos niitä kykenee ymmärtämään kukaan. Jos joku on erimieltä niin haluaisin tavata ihmisen, joka todella syvällisesti ymmärtää vaikkapa kvanttifysiikkaa, tähtitiedettä ja solubiologiaa. Tieteeseen suhtaudutaan hieman samankaltaisesti kuin uskontoon, koska sen uskotaan selvittävän kaiken. Kaiken selittämiseen ei enää tarvita tulisia miekkoja sun muuta melodramaattista rekvisiittaa. 

"The one place gods inarguably exist is in the human mind"
-Alan Moore

Tämänkertaisen blogaamisen soundtrack:

Joulubonus, lyhyet arvostelut joulun alla ja joulun aikana luetuista kirjoista:
(Ei tule nyt kustannustietoja ymsunmuuta. Pahoittelut, en jaksa kaivella. Julkaisuvuodet ovat alkuperäisiä julkaisuvuosia. En myöskään kovin paljoa esittele kirjojen juonia tai muuta. Pääasiassa kerron vain  mielipiteitäni.)

Pimeyden sydän (Heart of Darkness), 1902, Joseph Konrad: Erinomainen opus, joskin muutamalla puutteella varustettu. Kirja olisi mielellään saanut olla pidempi, jotenkin päätarina, eli norsunluukauppias Kurzin henkilöhahmon selittäminen jää lyhyeksi. Lisäksi kehyskertomus on naurettava ja turha. Ja tottahan tuollainen kirja, jossa Kongon asukkaita kuvataan käsittämättöminä villeinä on nykypäivän lukijalle...mielenkiintoinen. Silti, päähenkilön sisäisen elämän kuvaus on varsin toimivaa ja Kurz näyttäytyy kaikessa lyhyydessäänkin toimivana ja pelkoa herättävänä jumalankaltaisena olentona. Tämä kirja olisi ollut mielenkiintoista lukea ilmestymisaikanaan. Ja myönnettäköön, luin Pimeyden Sydämen hieman katkonaisesti keskittyen välillä muuhun.

Heroes, 2011, Joe Abercrombie: Omassa osassaan aivan loistava kirja. Erinomaistaa fantasiaa aikuisille, jota ei oikeastaan kannata edes lukea fantasiana. Sitä voisi ehkä lukea sotakirjana, tai ei. Genretys on vaikeaa, kirja tapahtuu fantasiamaailmassa, kertoo yhdestä taistelusta ja sen ympärillä olevista tapahtumista. Abercrombien loistava kirjoitustyyli on hyvin poikkeavaa tavalliseen fantasiaan nähden. Henkilöhahmot ovat erittäin toimivia ja heidän kohtaloistaan tulee todella merkityksellisiä. Väkivalta ja sota näytetään kaikessa karmeudessaan, joka antaa kirjalle pasifistisen sävyn. Teksti myös pilkehtii erittäin hyvin toimivaa mustaa huumoria. Suurin anti kirjassa ovat juuri henkilöt ja heidän kohtalonsa. Viime aikojen piristävimpiä yllätyksiä, koska kirja oli täysi heräteostos. Täytynee perehtyä Abercrombien tuotantoon enemmänkin.

Toiset (The City and the City), 2009, China Miéville: Mielenkiintoinen teos kirjailijalta, jota aiemmin olen suuresti moittinut (ja vielä mainitsen: en voi suositella Miévillen Perdido Street Stationia kovin paljoa ja se taas on ainoa Miévillen teoksista jonka olen lukenut ennen tätä...). Miéville tuntuu pitävän kirjassaan aiheena identiteetin hajoamista ja aihe toimii kyllä. Tarina on hetkittäin hieman sekava, mutta noudattelee komeasti tietynlaisten dekkarien teemoja, joita ilmeisesti on haettukin. Aiheessa myös pysytään ja se on hienoa, jakautuminen on koko ajan vahvasti läsnä. Tarina jää kuitenkin sekavuutensa lisäksi hieman tyhjäksi ja henkilöhahmot ontoiksi, joka on sääli. Vahvasti jää tunne, että hieman kehittämällä olisi saanut vielä paljon paremman teoksen aikaan.

Pako Helvetistä! (Escape From Hell!), 2008, Hal Duncan:
  Tätä kirjaa ei oikein voi arvioida ilman että ajattelee Duncanin aiempia teoksia, Kaikkeuden kirjoja Vellum & Muste. Kirjan tunnelma on vahvasti sellainen: kirjoitin kaksi isoa teosta, nyt vähän rytistelen välissä. Ja sellaisena välipalana kirja kyllä toimiikin. Jää vain kurjasti olo, että Duncan, jota arvostan kirjoittajana, olisi saanut kirjasta paremmankin. Se tuntuu kasaan huitaistulta. En osaa sanoa, minkälaisen vaikutelman kirja tekisi, jos ei olisi lukenut Duncania aiemmin. Itselleni tuli jatkuvasti sellainen olo, että tässä on nyt joku höyryjenpäästely meneillään. Duncanin mielestäni loistava kirjoitustyyli toimii kuitenkin kirjan hektisessä tunnelmassa erinomaisesti.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kristinusko vs. tulevaisuus

Panemisesta ja lyömisestä puhuttuani onkin hyvä edetä elämälle vieraampiin aiheisiin, eli politiikkaan. Ja vielä yhteen kaikista kammottavimmista hirviöistä: uskonnon ja politiikan yhdistelmään. Ei, ei teokratiaan, vaan ihan peruslänsimaisiin tunnustuksellisesti uskonnollisiin poliitikkoihin. Sellaisiin, joista on syytä olettaa, että heidän politiikkaansa ohjaavat uskonnolliset motiivit, ns. ylhäältä sanellut käskyt.

Mikä on poliitikkojen tehtävä? Valtion/kunnan tai jonkun muun vastaavan taruhahmon ohjailu.  Itse olen aina haaveillut, että poliitikkojen tehtäviin kuuluisi myös tulevaisuuden rakentaminen paremmaksi. Se lienee haave, sillä nelivuotiskauden, tai kuusivuotiskauden tai minkä tahansa vastaavan, jälkeen on ihan sama kenen käsiin eläkepommi, Irakin sodan taloudelliset ongelmat tai ilmastokriisi kaatuu. Kunhan oma eläke on varmistettu. Silti, minuun on livahtanut hieman utopistin vikaa ja tykkään kuvitella toisinaan myös kivoja tulevaisuuden kuvia. Tulevaisuutta, missä asiat menevät paremmin kuin nyt. Sellaisen tulevaisuuden mahdollistuminen vaatii tietenkin sitä, että sen eteen tehdään töitä. Muun muassa poliitikkojen tulisi toimia paremman tulevaisuuden eteen. Tai ainakin niin toivoisi heidän tekevän.

Tässä on ansa. Monille ihmisille utopistista tulevaisuutta ei voi olla. Enkä nyt edes puhu pessisimistisistä maailmankatsomuksista tai muista, monilla täysin positiivisilla ihmisillä ei ole tarvetta kuvitella ihmiskuntaa 200 vuoden päähän elämään utopiassa tai muutenkaan. Näille ihmisille tulevaisuutta ei viime kädessä yksinkertaisesti ole olemassa, sellaisena kuin se tavallisesti mielletään. Tulevaisuutta ei ole, koska maailma loppuu ja paratiisi alkaa. Välissä mahdollisesti tuhatvuotinen rauhan valtakunta. Puhun tietenkin nyt vakaumuksellisista kristityistä. Ajatus toimisi varmaan muidenkin kulttien yhteydessä, mutta nämä nyt ovat yleisimpiä täälläpäin ja lisäksi ainoita, joilla on jotain yhteyksiä valtarakenteisiin. Eräiden vatipäiden islam-puoluetta sharia-laki ideoineen ei todellakaan lasketa yhteydeksi valtarakenteeseen.

Kristinusko on eskatologinen uskonto. Eli lopunaikojen ja lopun odotus on olennainen osa uskoa, ainakin periaatteessa. Toivoakseni kovinkaan moni kristitty ei kuitenkaan istu odottamassa Harmageddonia kaikki päivät. Oli käytäntö minkälainen tahansa, usko maailmanloppuun, viimeiseen tuomioon, tuhatvuotiseen rauhanvaltakuntaan ynnä muuhun varsin loogiseen ja järkevään tapahtumaan tai ilmiöön kuuluu kristinuskon perustuksiin. Jeesus itse, se hippi, puheli paljon tulevasta valtakunnasta. Jeesusta ei ehkä muutenkaan voi sanoa maailman vastuullisimmaksi kaveriksi. Tai hätäkös sillä, jos isukki on omnipotentti; pappa betalar, kuten on tapana sanoa.

Eskatologia on joka tapauksessa myrkkyä utopialle. Loistavalle ja onnelliselle tulevaisuudelle ei erikseen ole käyttöä, jos Jumala poikineen takaa sen jo valmiiksi kaikille. Eikä edes tarvitse juuri mitään tehdä, kunhan uskoo. "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?" sanooo Jeesus Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa. Sen kuin heittäytyy Jumalan kämmenelle, odottamaan, että enkelit kuskaavat taivaaseen, piruako siinä puurtamaan tulevien sukupolvien tasa-arvon, onnellisuuden tai muun vastaavan suhteen. Paholainen pitää huolen omistaan ja Jumala omistaan, tai vielä ikävämmin, Clairvauxin muinaista piispaa lainatakseni: "Tappakaa heidät kaikki, Jumala tunnistaa omansa" (pakko oli päästä käyttämään tuota lainausta...).

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Pyhistä instituutioista

"An assault on the king's soldiers is the same as an assault on the king himself."
-Magistraatti elokuvassa Braveheart

Ei meillä tietenkään ole kuningasta, mutta meillä on jotain vielä tärkeämpää ja hienompaa: Pyhiä instituutioita, kuten työ ja kirkko. Pyhien instituutioiden tärkein tehtävä on ylläpitää kansallista identiteettiä: suomalaiset tekevät työtä ja ovat kristittyjä. Uskonnollisuuden merkitys kansallisessa identiteetissä on hiukan rapistunut, mutta huhut sen kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja (vrt. kristillisdemokraatit). Pyhät instituutiot pitävät kansallista identiteettiä kasassa ikään kuin laasti: jos ne alkavat rapistua niin identiteettikin alkaa rakoilla ja sitten ei ole Suomi-brändiä eikä Talvisodan henkeä eikä muutakaan hienoa.

Mikä tahansa näistä instituutioista nauttii samaa asemaa kuin kuningas yllä mainitussa repliikissä: hyökkäys Pyhän instituution symbolin kimppuun on sama kuin hyökkäys Pyhän instituution itsensä kimppuun. Koska Pyhien instituutioiden kimppuun käymistä ei voida suvaita, täytyy niiden symbolien kimppuun käymisestä rangaista ankarasti. On aivan eri asia murhata joku satunnainen kansalainen, koska yksilön merkitys yhteiskunnalle ja niin sanotulle kansakunnalle on häviävän pieni. Sitä paitsi rikkaita ja mahtavia murhataan huomattavasti harvemmin kuin köyhiä.

Valitsin puheenaiheekseni juuri työn ja kirkon siksi, että minulla on kaksi kätevää esimerkkiä kuinka käy kun niiden symbolien kimppuun käydään:

Porvoon kirkko

(Hyrrhh...suuresti vihaamani Iltalehtisanomat...löytyi ensimmäisenä, pahoittelen laiskuuttani)

Ensimmäinen on siis Porvoon kirkon polton käsittelystä hovioikeudessa. Hovioikeudessa nuori mies nappasi kuusi ja puoli vuotta vankeutta. Kaupan päälle tulivat 4,4 miljoonan korvausvaatimukset. Toinen linkki puolestaan on viime aikaisista tapahtumista, eli sikatilallisten korvausvaatimuksista heidän tilojaan kuvanneilta aktivisteilta. Aktivisteilta vaaditaan 175 000 euron korvauksia. Valitsin esimerkit monestakin syystä. Yhteistä niillä on mielestäni symbolien kimppuun käymisen lisäksi kohtuuttomat rangaistukset/rangaistusvaatimukset. Eroina ovat taas rangaistusten koko sekä toimen tarkoitushakuisuus: Porvoon kirkon poltto oli humalainen päähänpisto, sikatilojen kuvaaminen tarkoitushakuinen liike, jolla pyrittiin (ja onnistuttiinkin) kiinnittämään huomiota eläinten huonoon kohteluun tiloilla.

Aloitetaan kirkonpoltosta, koska se on helpompi. 18-vuotias mies mainitsi syiksi "humalaisen päähänpiston" ja kriittisen asenteen kristinuskoa kohtaan. Jos ajatellaan sitä, mitä lopulta tapahtui ja verrataan vaikkapa väkivaltarikosksista saatuihin tuomioihin, tuntuu kirkonpolttajan tuomio kohtuuttomalta. Vuonna 2006 (sama vuosi jona kyseinen tuhopoltto tapahtui) oli keskimääräinen rangaistus törkeästä raiskauksesta 47,6 kuukautta eli hieman alle neljä vuotta (lähde: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen raportti). Törkeästä pahoinpitelystä tulee lain mukaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta. Törkeässä pahoinpitelyssä ja törkeässä raiskauksessa kohteena on ihminen ja yleensä ihmisen elämä vaurioituu melkoisen pahasti tämän joutuessa vakavan väkivallan uhriksi. Tuhopoltossa nuori mies tuhosi talon, tuomio vaurioitti hänen elämäänsä pysyvästi (pitkä vankeus ja korvaukset, joita ei töitä tekemällä makseta). Mutta kyseessä ei suinkaan ollut mikä tahansa talo, vaan symboli. Siksi tällaisia tihutyöläisiä tulee rangaista ankarimman mukaan: he horjuttavat vallalla olevaa yhteiskuntarauhaa hyökkäämällä kansallista identiteettiä palvelevien Pyhien instituutioiden symbolien kimppuun.

Sitten seuraava: aktivistit kuvaamassa sikatiloilla kuinka sikoja pidetään. Tässä on hyökkäyksen kohteena nykyisin vielä voimakkaampi Pyhä instituutio: työ. Sikatilojen pitäjät ovat työläisiä sanan varsinaisessa merkityksessä: useissa lehtijutuissa joita olen maatiloista lukenut, on korostettu maatilojen työlästä ja ahkeraa elämää. Työn kimppuun on nyt käyty ja korvausvaatimusten suuruus perustuu muun muassa elinkeinon menetykseen. Lisäksi korvauksia haetaan henkisestä kärsimyksestä. Viis siitä, että kuvattu materiaali oli inhottavaa ja sikoja selvästi pidetään kurjissa oloissa sekä siitä, että aktivistien kertomusten mukaan heitä ei mitenkään pyritty estelemään kuvatessaan tiloja. Oikeussaleissa juttu on kuitenkin vasta aluillaan, kyseessä on vasta "uhrien" korvausvaatimukset ja jään mielenkiinnolla odottamaan kumpi selviytyy voittajaksi: aktivistit vai Pyhä instituutio?

Omalla tavallaan Pyhien instituutioiden symbolien kimppuun käymisessä on kyse  "poikkeavien" kritiikistä valtaväestön elämää kohtaan. Toisessa tuhotaan kirkko, vieläpä Porvoon kirkko,joka on vanha ja kaunis. Toisessa puolestaan vastustetaan lihateollisuutta, joka kuitenkin syöttää suomalaisia, sillä uskoakseni valtaosa kansasta syö uskoakseni lihaa. Toisessa tekijänä on uskontokriittinen nuori mies, toisessa kasvissyöntiä kannattavat aktivistit; sanalla sanoen: hipit. Ja poikkeavien ei tule kritisoida valtaväestön elämäntapaa. Elämme enemmistön diktatuurissa.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Seksiä alaikäisille?


Luin seuraavanlaisen blogin:


(Yleisesti ottaen en ole kovin suuri blogosfäärin tuntija, mutta kyseisen ihmisen jutut ovat tähän mennessä vaikuttaneet älykkäiltä ja luettavilta. Se on nykypäivän internetissä paljon se.)

Blogi oli kirjoitettu vastauksena Aamulehden seuraavanlaiseen juttuun, joka koskee alaikäisten kokemaa seksuaalista ahdistelua aikuisten suunnalta (erityisesti alaikäisten tyttöjen):

Miksi aikuiset ahdistelevat teinityttöjä?

Ja minä kun olen tällainen hitaasti käyntiin lähtevä ihminen niin kirjoitan omia ajatuksiani aiheesta vasta nyt. Luettuani kommentteja, joita tuo blogaajakin lehtijutusta oli löytänyt, alkoi suuttumus kanssaihmisiäni kohtaan nousta ja siksi on ehkä parempi että kirjoitan vasta nyt. Blogin (sekä minun, että tuon ylemmän) pointtina on siis se, että Aamulehden jutun kommenteista löytyy häkellyttävästi sellaisia, jotka pitävät alaikäisten tyttöjen seksuaalista häirintää näiden omana syynä tai muuten puolustelevat aikuisten miesten käytöstä. En jaksa poimia kommentteja tähän, koska ei innosta kahlata siinä suossa uudelleen. Tonkikaa itse jos kiinnostaa. Varoitus: luvassa on saarnaavaa ja omanlaisiansa itsestäänselvyyksiä alleviivaavaa sanomaa. Toinen varoitus: kirjoitus on heteronormatiivinen käytännön syistä (ongelma on pääasiassa heteroseksuaalisuutta koskeva).

Kommenteissa siis muun geneerisen aivosulttaanitoiminnan lisäksi mainitaan tosiseikkana se, että miehet pyrkivät alaikäisten kanssa sänkyyn niin sanotusti luonnollisista syistä: luonnossa elävien olentojen olisi järkevää pyrkiä pistämään lapsia tulille heti kun ollaan sukukypsiä. No toki. En jotenkin pysty sietämään tuota luonnollisuudella perustelua kaiken maailman paskatouhuissa, kuten alaikäisiltä seksinostoyrityksissä. Ihminen ei ole luonnollinen eläin. Me ajamme autoilla, pukeudumme vaatteisiin, elämme yli luontaisen elinikämme ja mikä parasta: olemme ylikansoittaneet maailman kaikkien luonnollisten rajojen yli. Jos olisimme luonnollisia eläimiä niin jokin peto tai kulkutauti tai muu tekijä olisi kai jossain vaiheessa rajoittanut väestönkasvuamme niin, ettemme pääsisi turmelemaan kaikkea. Eli mikäli se nyt jollekin juuri puusta laskeutuneelle ääliölle oli epäselvää, niin luonnollinen pyrkimys jälkeläisten tekoon jo sukukypsien yksilöiden kanssa ei käy selityksenä. Saati sitten että jälkeläisten teko olisi ensimmäinen idea, mikä keski-ikäisellä miehellä on mielessään pyrkiessään ostamaan seksiä 14-vuotiaalta tytöltä.

Noin, olen saanut ensimmäisen itsestäänselvyyden ulos systeemistäni ja voin käydä itse asiaan.  Toinen, paljon enemmän käytetty, argumentti kommenteissa oli lyhyesti ilmaistuna tällainen: "Itse ne sitä haluavat, vähissä vaatteissa keikistelevät". Hassusti on Suomen lakiin kirjattu alaikäiseen sekaantuminen rikoksena, vaikka alaikäinen sitä itse haluaisikin. Laki lähtee ymmärtääkseni siltä pohjalta, että 14-vuotias ei voi samalla tasolla ymmärtää tekojensa seurauksia ja vaikuttimia kuin esimerkiksi 50-vuotias. 14-vuotiaat eivät ole myöskään rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan. Henkilökohtaisesti olen samaa mieltä tästä asiasta Suomen lain kanssa: 14-vuotias ei voi ymmärtää kunnolla tekojensa seurauksia tai vaikuttimia. En väitä, että 14-vuotiaat olisivat täysiä lapsia, jotka eivät tajua mistään mitään. Väitän kuitenkin, että seksuaalisesti täysin kypsinä heitä ei voi pitää.

No miksi ne sitten tekee niin? Tuohon kysymykseen pyrin vastaamaan siltä olettamukselta, että kyseessä on terveellä itsetunnolla ja jokseenkin hyvällä pohjalla kasvanut nuori tyttö (voisin siis sanoa esimerkiksi: elämänsä runtelemat ihmiset tekevät kaikkea ei niin järkevää saadakseen huomiota tai monia muita vastaavia argumentteja, vaan enpäs sano). Vaikuttaisi siltä, että yhteiskunnassa on ollut meneillään seksualisaatio jo jonkin aikaa. Joka paikka on täynnä seksiä, mainokset, televisio-ohjelmat, musiikkivideot, kaikki. Toisaalta en näe sitä huonona asiana, seksi on normaali osa ihmisten elämää enkä kannata sen tabuna pitämistä. Uskon, että jos seksualisaatio tapahtuu järkevästi, niin siitä on meille kaikille iloa ja hyötyä. Seksualisaatiossamme on vain yksi epämiellyttävä mutta: se ei ole lähelläkään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Yleistäen sanottuna nainen asetetaan aina toisen asemaan, hänestä tehdään miehen katseen ja halun kohde eikä itsenäinen olento. Tämä asemointi leimaa niin suurta osaa seksuaalisuuden kuvastostamme, että touhussa on oikeasti hommat pielessä. Poimin iloksenne yhden töykeimmistä esimerkeistä internetistä:

Ja vaikka kyseessä onkin äärilaidan esimerkki, niin samankaltainen, joskin kesympi, ajattelu lävistää vahvasti kulttuuriamme. Huoraksi haukkuminen, läskiksi haukkuminen ja muut ovat vallankäytön muotoja, joita kohdistetaan puoleen kansastamme. Ja vain siksi, että heitä saataisiin muokattua enemmän asemaansa sopiviksi, eli objekteiksi miesten himolle. Vieläkin liikutaan äärilaidan esimerkeissä, tähän voisi hyvin kiskoa esiin arvostettuja (?) instituutioita kuten missikisat, mallitoiminnan, mainonnan ynnä muuta. Ja kun lapsesta asti ihminen altistetaan ajattelulle, missä hän on vain objekti eikä subjekti, niin järkevän ja tasa-arvoisen seksuaalisuuden kehittyminen on varmasti hankalaa. Näin ajatellen en pidä kovin outona, että teini-ikäiset tytöt koettelevat omia rajojaan pukeutumalla provosoivasti ja ehkä jopa käyttäytymällä provosoivasti. Seksuaalisuuden rajat eivät ole mitään muureja, jotka näkee heti, vaan ne täytyy löytää tutkimalla ja kokeilemalla. Nuorille (ja toki aikuisillekin) on annettava maailma, jossa he voivat turvallisesti tutkia näitä rajoja, ilman että huorittelua ja käsiksi käymistä pidetään hyväksyttävänä touhuna missään tilanteessa.

Toisaalta samassa pommituksessa elävien miespuolisten (heteronormatiivisuus...) ihmisten on myös vaikeaa kehittää itselleen tasa-arvoista ja tervettä seksuaalisuutta. Naiset esitellään meille objekteina ja ympäriinsä panemista pidetään arvokkaana toimintana. Käytän nyt itse vihaamaani internetargumenttia, eli subjektiivista kokemusta: olen kuullut aikuisten (30-40-vuotiaiden) miesten kilpailevan sillä "kuinka montaa muijaa ovat panneet". Kuinka montaa muijaa ovat panneet? Siinä jos missä on vinoutunut ajatus. Muodossa: "kuinka monta ihmistä olet pannut?" se muuttuisi edes himpun verran järkevämmäksi (noin, poikettu normatiivisuudesta, ehe-ehe).

Ja ei, edellinen kappale ei ole puolustus, vaan syytös. Tervejärkinen, aikuinen ihminen on aina vastuullinen teoistaan. Aikuinen on tässä loppujen lopuksi se avainsana. Vaikka lapsi/nuori/teini sanoisi tai tekisi mitä on vastuu alaikäiseen sekaantumisesta aina aikuisella.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Väkivallan moottorit

Edellinen aihe kosketti panemista, joten on varmaan syytä puhua siitä selkeimmästä vastapainosta, eli lyömisestä. Tai lyömisen oikeutuksista, tai oikeutuksien puutteesta. Kuka saa nyky-yhteiskunnassa lyödä ja millä perusteilla?

Avaan tällaisella: yhteiskuntasopimus. Ranskalaisen filosofin, Jean-Jacques Rousseaun keksimä termi, jolla tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä sopimusta, jolla yhteiskunta on muodostettu. Sopimusta ennen oli olemassa luonnontila "kaikkien sota kaikkia vastaan", Rousseaun mukaan. Sitten ihmiset tulivat siihen tulokseen, että "tilanne opeta ei hulluakaan" (se oli jo muualta...). Päädyttiin perustamaan yhteiskunta yhteisellä sopimuksella. Valta luovutettiin vallanpitäjälle/pitäjille, eli suvereenille. Yhteiskuntasopimus -käsitteen käyttöä varten on tärkeää ymmärtää että se on vertauskuvallinen, eikä tarkoitettu kirjaimelliseksi. Kun tämän ymmärtää, se antaa hyvän kuvan tilanteesta. Yhteiskunta, tässä tapauksessa Suomeksi nimetty valtio, on olemassa vain meidän yhteisestä suostumuksestamme. Jos koko suomen kansaksi nimitetty kansa päättää, että Suomea ei enää ole, niin sitä ei enää ole, vaikka eduskunta sanoisi mitä.

Yhteiskuntasopimuksen kaveriksi kuuluu ehdottomasti väkivaltamonopoli. Ne ovat kuin niin sanotut paita ja peppu (vaikka kuka pitää paitaa pepussa?). Yhteiskuntasopimuksen mukaan yhteiskunnan jäsenet eivät saa pahoinpidellä tai tappaa sen toisia jäseniä. Väkivallan käyttö kuuluu yksinomaan suvereenille, eli nyt valtioille. Valtiolla on siis väkivaltamonopoli. Väkivaltamonopoli sisältää kuitenkin tiettyjä ehtoja: valtio ei saa käyttää väkivaltaa mielivaltaisesti, vaan sitä tulee käyttää vain kansalaisten ja yhteiskuntasopimuksen suojelemiseen. Väkivaltamonopoliin kuuluvat väkivaltakoneistot, eli lähinnä poliisit ja armeija.

Tähän mennessä kaikki hyvin, eikös vaan. Poliisi pamputtaa pahoja ja sotilaat ampuvat vihollisia, ne jotka ovat kiltisti saavat elää rauhassa. Myymälävarkaat juostaan kiinni ja murhaajat saavat elinkautisia. "Virkavallan huolena, vankilat ja tuonela". Mutta sitten, esiin marssivat vartiointiliikkeet, alias turvallisuusalan ammattilaiset. Virallisesti ne eivät siis ole osa väkivaltamonopolia, joten yhteiskuntasopimuksen kirjallisen tulkinnan mukaan niillä ei ole oikeutta käyttää väkivaltaa. Vertauskuvallisen, lähinnä filosofiseksi työkaluksi tarkoitetun, sopimuksen kirjallinen tulkinta tietysti vaikuttaa hieman hupaisalta touhulta.

Todellisuudessa tilanne on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä: vartiointiliikkeet ovat voiton tavoitteluun tarkoitettuja yhtiöitä, joille on jostain syystä annettu oikeuksia voimankäyttöön. Niillä on jopa voimankäyttötyökaluja, pamppuja ja kaasusumuttimia (sodankäytössä kemiallisten aseiden käyttö on kielletty...). Tehokkuudeltaan eivät toki samaa kamaa kuin mitä Kemikaali-Ali kylvi Saddamin hallinnon aikana Kurdistanin vuoristoon tai natsien (minulla on muuten hihat täynnä natsikortteja) kaasukammioissa käyttämät, mutta tehoeroista huolimatta, ne ovat tavaraa joka on sodankäynnissä nähty turhan inhaksi käytettäväksi. Tietysti, köyhien ja surkeiden ihmisten kurissa pitoon eivät mitkään aseet ole turhan inhoja (ei kun anteeksi, myymälävarkaathan on rikollisia, eli niitä pahoja).

Vartija on siis teoriassa yksityishenkilö. Samoin kuin ravintolan tarjoilija, kaupan myyjä, paikallinen sekakäyttäjä ja pultsarikin ovat kaikki yksityishenkilöitä. Jos joku näistä jälkimmäisistä käy ihmisen kimppuun, ihmisellä on lain, ja samoin myös yhteiskuntasopimuksen, piirissä täysi oikeus puolustautua. Lain mukaan vartijoilla on tiettyjä oikeuksia ihmisiin käsiksi käymisessä, jota muilla ihmisillä ei ole. Lisäksi vartijoilla tuntuu ainakin viime aikoina ilmaantuneiden kertomusten, lehtijuttujen, videoiden ja oikeudenkäyntien perusteella olevan taipumusta ylittää niitä oikeuksia, jotka heille on jostain kumman syystä suotu. Tai ei niitä mistään kumman syystä ole suotu, vaan rahasta.

Yhteiskuntasopimuksen teoria ei tunnusta tällaisen instituution kuin vartijat olemassaoloa. Väkivaltamonopoli on luovutettu suvereenille vallan mukana, eikä väkivaltaan ole oikeutta kenelläkään muulla. Tärkeintä tiedostaa koko ongelmassa on se, että vartijat eivät ole valtion elin. Poliisi ja armeija ovat valtion elimiä ja sisältävät omia ongelmiaan, mutta niihin en puutu tässä, vaan vartijoihin. Jotka eivät muuten ole valtion elin, jos en vielä maininnut. Valtio eli suvereeni on ainoa, jolla on oikeus väkivaltaan ja sekin ainoastaan kansan, kansalaisten ja valtion hyvinvoinnin puolesta. Vartijat puolustavat kaupallista toimintaa. Väkivallalla. Kaupallista.

Teoreettisesti ajatellen vartijat ovat siis inhottavan lähellä palkkasotilaita. Jos tämä ajatus herättää jossain närää ja vastenmielisyyttä, suosittelen tarkastelemaan erinäisten yksityisten turvallisuusfirmojen toimintaa maailmalla (mm.Blackwater Society ja Irak, vain yhden esimerkin mainitakseni). Toki, suomalaiset vartiointiliikkeet ovat vielä melko kaukana siviilien ammuskelusta, mutta polku on viitoitettu. Ja tie helvettiin kivetty hyvillä aikomuksilla.



Ja loppuun väkisin jotain muuta sisältöä kuin tekstiä:

tiistai 4. lokakuuta 2011

Natsi + seksi = natsiseksi

Aloitan raflaavasti: väitän, että melko korkealla osalla euroamerikkalaisen kulttuuriperimän omaavista ihmisistä on seksifantasioita natseista (en mainitse mitään lukuja, koska en ole perehtynyt seksuaalifantasioiden yleiseen tilastotieteeseen).

Pahuus, ennen oli asiat niin mukavasti kun oli pahuutta. Valistuksen aikana paholainen irrotti otteensa, hänet heitettiin pois pahuuden valtaistuimelta. Keskiajalla oli helpompaa, kaiken pahan takana oli Paha. Modernin maailmankuvan syntyessä Pahuus hävisi kulttuuriperimästämme, tai pikemminkin väistyi. Asioita ei voitu enää selittää sillä, että Paholainen teki sen. Ei ollut mitään mihin kohdistaa ajatus pahuudesta: kun joku teki jotain kammottavaa, se jouduttiin sisäistämään henkilön omaksi valinnaksi, tai vähintäänkin joksikin olosuhteista johtuvaksi. Ei kuitenkaan ollut mahdollista selittää asiaa Paholaisen viekoituksilla. Paha laitettiin nurkkaan häpeämään ja tilalle raahailtiin kaiken maailman tieteellisiä selityksiä ynnä muita naurettavuuksia.

Ihminen ei kuitenkaan tykkää olla ilman Pahaa. Jonkun on pakko olla Paha, koska kollektiivinen alitajunta vaatii kuvaa ja nimeä sille, joka saa meidät tappamaan ja raiskaamaan toisiamme. Koska eihän hyvät ihmiset sellaista tee? Eiväthän? Ne on ne pahat vaan.

Sitten astuvat näyttämölle natsit, kaikessa pömpöösissään (pömpöösi, mikä sana!), säntillisyydessään ja tehokkuudessaan. Natsit aloittavat juttuja, jotka me kaikki hyvin tunnemme: maailmansota ja holokausti alias lopullinen ratkaisu. Kansanmurhaa huikaisevalla tehokkuudella (tosin jenkkien piti totta kai näyttää pystyvänsä parempaan, päästämällä Kalin todella säkistä Hiroshimassa ja Nagasakissa).

Siinä se sitten on, Paha, täysin esillä jälleen kerran, ulkona kaapista ja lahtaamassa ihmisiä miljoonatolkulla. Natsista tulee modernin maailmankuvan Paha, täydellinen kuva, johon projisoida alitajuntaisia tunteitamme ihmisen niin sanotusta pimeästä puolesta. Parasta natsissa Pahana on se, että kysymys pysyy omalta osaltaan ruohonjuuritasolla. Seuraa loputtomia pohdintoja siitä, mikä tekee tavallisesta perheenisästä keskitysleirin vartijan.

Miten tämä liittyy seksiin? Eros ja thanatos, anyone? Seksuaalisuus on yksi ihmisen voimakkaimmista vieteistä, se ohjaa elämäämme ja ajatuksiamme sekä tiedostetulla, että tiedostamattomalla taholla. Ihmisellä on myös halua tai tarvetta kokea tuhoa, pahuutta ja vaaraa. Pahuus kiehtoo ja kiihottaa, samoin valta, nämähän nyt tietää lapsikin. Näin, voitte jo varmaankin arvata, todistelen väitettäni natsiseksifantasioiden toistuvuudesta.

Kaikkihan luonnollisesti ymmärtävät (eiks juu?), että seksifantasioiden, samoin kuin muidenkin fantasioiden, yksi tarkoituksista on käsitellä asioita. Käsitellä sellaisiakin asioita, jotka arkipäiväisessä elämässämme tuntuisivat vaarallisilta ja pelottavilta. Siispä Pahuus liukuu seksifantasioihin varmaan melko toistuvasti. Keskiajalla varmaan fantasoitiin noidista ja paholaisista. Nämä fantasiat ovat siis ihan terveitä ja turvallisia (tuon voitte lukea itse ääneen koulun terveydenhoitaja -äänellä). On siis ihan ok, jos välillä haluaa kurittaa omaa pikku keskitysleirivankiansa. Achtung ja piiskaa!

P.S. Vaikka en jaksanutkaan käyttää kuvien etsimiseen kuin hetken, niin aiheeseen sopivaa miesnatsia on jostain syystä internetistä kauhian vaikia löytää. Vaikka natsit (ainakin SS-upseerit) kuitenkin taisivat olla enempi miehiä. En keksinyt muuta, pahoittelut: 

P.P.S: Kuvat varastettu ties mistä. Pahoittelut siitäkin.